Päivän täky

Caracasissa on vielä yö

Venezuelalaisen Karina Sainz Borgon (s. 1982) esikoisromaani Caracasissa on vielä yö (Aula & Co 2019, suom. Taina Helkamo) kertoo nuorehkosta venezuelalaisesta naisesta Adelaidasta. Romaani alkaa hänen äitinsä hautajaisista, joiden jälkeen Adelaidan maailma alkaa pala palalta murentua. Nykypäivän Venezuelan korruptio, inflaatio, puute elintarvikkeista ja lähiympäristön väkivalta pakottavat hänet pakenemaan. Tätä silmällä pitäen hän kehittelee itselleen uuden espanjalaisen identiteetin. Jukka Koskelainen kirjoittaa Helsingin Sanomien arviossaan: ”Romaani on ollut jo maailmalla pieni sensaatio. Muutamasta selittävästä jaksosta huolimatta sen voi huoletta nostaa latinalaisamerikkalaisen kirjallisuuden viimeaikaisiin huippuihin jo rohkeutensa ja kursailemattomuutensa vuoksi.” ”Kuulin laukauksia. Aivan kuten olin kuullut edellisenä päivänä, ja sitä edellisenä ja sitä edellistä edellisenä. Avonaisesta hanasta virtasi likaista vettä ja lyijyä erottamaan äidin hautajaiset sitä seuraavista päivistä. Istuessani ikkunan viereen sijoitetun työpöytäni ääressä huomasin, että naapurirakennusten asunnot olivat pimeinä. Oli aivan normaalia, että kaupungista oli sähköt poikki, siksi minua kummastutti se, että minun asunnossani oli valot vaikka muilla ei. ”Jotain on tekeillä”, ajattelin. Sammutin työpöydän lampun välittömästi. Silloin Ramonan ja Camelon asunnosta yläpuoleltani alkoi kuulua kovia ääniä. Huonekalujen kolinaa. Pöytiä ja tuoleja siirreltiin paikasta toiseen. Soitin heille. Kukaan ei vastannut. Ulkona yö ja sekasorto pitivät huolta siitä, että epävirallinen ulkonaliikkumiskielto pysyi voimassa aivan itsestään. Maassa elettiin synkkiä aikoja, luultavasti rankimpia sitten 1800-luvun viisivuotisen sodan.”

Aurinko ei liiku

Markku Pääskysen (s. 1973) romaanin Aurinko ei liiku (Tammi 2020) kertojana on perheenisä Matti. Hän asuu perheensä kanssa pienessä kylässä Raaseporin lähellä. Romaanin alussa perhe löytää rannalta palaneen auton, jonka takakontista poliisi löytää myöhemmin hiiltyneen ruumiin. Perheen herkästi aistiva poika Aarne on nähnyt tapahtuneesta etiäisen. Matin mieltä häiritsee myös perheen talon synkkä menneisyys ja kylällä ajeleva oudosti käyttäytyvä vaitelias moottoripyöräilijä. Tapahtumat muistuttavat jännistyskertomusta, mutta kyse on lopulta jostakin aivan muusta. Tommi Melender kirjoittaa Suomen Kuvalehden arviossaan: ”Pääskynen kuvaa pikemminkin aistien ylivirittyneisyyttä kuin vajavaisuutta. Kun ihmismieli epäilee kaiken liittyvän kaikkeen, todellisuus saa salaliittoteorian piirteitä. Tällaista hiipivää pelkoa romaani erittelee hienovireisen taitavasti.” ”Miksi minusta joskus tuntuu kuin olisin vankina tässä pienessä kylässä. Me olemme vankeja vaikka pääsisimme lähtemään milloin vain. Täällä on enemmän ilmansuuntia kuin kaupungissa. Mutta emme me lähde minnekään. Juuri kukaan ei puhu kanssani mutta ihmiset puhuvat minusta enkä tiedä syytä. En tiedä syytä miksi he puhuvat, en syytä miksi he ovat puhumatta, en vain tiedä, en syytä enkä seurausta. Kun kuljen talojen välissä minusta tuntuu, että kuulevat mitä minä puhun, mutta en kuule heitä, en koskaan kuule mitä he minusta puhuvat. En tiedä mitä ajattelisin heistä, en tiedä mitä he ajattelevat minusta. En ole vankina ainoastaan tässä kylässä vaan myös näissä ajatuksissa, joiden kaikki langat johtavat samaan kerään.”

Jumalan kaupunki

Brasilialaisen Paulo Linsin (s. 1958) tunnetuin teos on romaani Jumalan kaupunki (Aviador 2016, suom. Tarja Härkönen), josta on filmattu myös samanniminen menestyselokuva. Kirja sijoittuu Rio de Janeiron köyhien asuttamaan kaupunginosaan Cidade de Deusiin. 1960-luvulla rakennetusta idealistisesta lähiöstä tuli pian rikollisuuden, huumekaupan ja kurjuuden piinaama alue. Linsin teos kertoo tästä surullisesta kehityksestä alueen asukkaiden tarinoiden kautta. Arto Rintala kirjoittaa Kiiltomadon arviossaan: ”Jumalan kaupunki herättää lukijassaan jäsentymättömän levottomuuden tunteen. Vastaavanlaisen rajatilan kokemuksen välittäminen uskottavalla tavalla onnistuu harvoin mutta onnistuessaan riittää nostamaan teoksen klassikon asemaan.” ”Naftista yö tuntui pysähtyneen paikalleen. Hän ei ollut hermostunut, hän ei itse asiassa koskaan ollut. Hän toivoi jopa, että sisällä kajahtaisi laukaus, jotta hän voisi ilmestyä paikalle pelastavana ässänä meneillään olevaan peliin. Hänestä oli mukavaa olla gangsteri, hän janosi kostosta hyvitystä joihinkin haavoihin, joita elämä oli iskenyt hänen sieluunsa, hän halusi tappaa joukoittain ihmisiä tullakseen kuuluisaksi, yhtä kunnioitetuksi kuin Iso oli Macedo Sobrinhon favelassa.”

Kirkkaus

Riitta Jalosen (s. 1954) romaanin Kirkkaus (Tammi 2016) päähenkilönä on uusiseelantilainen kirjailija Janet Frame (1924-2004). Vaikean lapsuuden ja nuoruuden elänyt kirjailija kärsi mielenterveysongelmista, yritti itsemurhaa ja viettiä vuosia sairaalahoidossa. Hän pelastui kirjoittamalla, erityisesti omasta elämästään. Jalonen kertoo romaanissaan Framen tarinaa, keskittymällä kirjailijan sisäiseen maailmaan. Mervi Kantokorpi kirjoittaa Helsingin Sanomien arviossaan: "Ja mitä on kirjoittaminen, mitä se voi ihmiselle merkitä, siitäkin Kirkkaus kertoo. Janet Framen kohdalla se oli itsensä ravistelemista paperille, ruumista nokkivien muistojen kertomista, kirkastamista. Tämän Riitta Jalonen välittää vahvassa romaanissaan niin kuin vain kokenut kirjailija sen voi tehdä.” ”Päätän, että joskus kirjoitan vielä omasta kuvastani, koska juuri tuon peilistä näkyvän pään sisällä ovat ajatukseni ja tunteeni. Olen olemassa kirkkaina säilyneissä peilin kohdissa, mutta myös ruosteisissa ja rikkisyöpyneissä. Frankin mökissä olevassa peilissä näkyy Seacliffin aikaisten paiseitten jälkeensä jättämiä arpia. Ehkä aamulla näen samat jäljet tyynyliinassa, johon olen painanut kasvoni yön aikana. Sairaalassa kiehnäsin nukkuessani vasten tyynyä, se silitti liasta ja kylmästä araksi muuttunutta ihoa.Mitä on kasvojen takana, ketkä kaikki ihmiset ovat jääneet kiinni minuun omien ihmisteni lisäksi, sairaalan hoitajat, hyvä hoitaja Maria ja hyvä hoitaja Ann. Pahat pysyvät elossa vaikka en halua ajatella, että heitä on pysyvästi kirjailtu mihinkään osaan minua.”

Nelly B:n sydän

Ruotsalaisen Aris Fioretoksen (s. 1960) romaanin Nelly B:n sydän (Teos 2018, suom. Outi Menna) päähenkilönä on Saksan ensimmäinen naislentäjä Nelly Becker. Nelly on sydänvikansa vuoksi joutunut luopumaan suurimmasta intohimostaan, lentämisestä. Hän on eronnut aviomiehestään ja rakastunut itseään nuorempaan Irmaan. Tapahtumien taustalla on sotienvälinen 1920-luvun Berliini. Nellyn fiktiivisessä henkilöhahmossa on aineksia nuorena kuolleesta Melli Beesestä (1886-1925), joka sai lentolupakirjan ensimmäisenä saksalaisnaisena. Marissa Mehr kirjoittaa Kiiltomadon arviossaan: ”Erityisen huomionarvoista on jälleen kerran upea kieli lukuisine mielikuvituksellisine kielikuvineen. Outi Mennan onnistunut suomennos on herkkä ja piirtää terävästi Nellyn tunneskaalaa. Vahva kieli luo tiheää tunnelmaa, joka kuljettaa kuin aaltoina Nellyä ja hänen heikkoa sydäntä aallonharjalta pohjalle ja ylös vuorotellen.” ”Vanhempana rakastuin yhä naisiin, mutta heidän sukupuolensa oli minulle ellei merkityksetön niin ainakin vähemmän tärkeä. Elämä ei pyörinyt rauhasten ympärillä. Olin ensisijaisesti ihminen ja vasta sen jälkeen nainen. Niille jotka ajattelivat toisella tavalla, orvokkinaisille, kuten Ebba Cronhielm heitä kutsui, en uhrannut montakaan ajatusta. Tiesin että heitä oli ja hyväksyin heidät sellaisina kuin he olivat, mutta olisimme yhtä hyvin voineet elää eri maissa. Sillä ei ollut merkitystä oliko henkilö, jonka kanssa keskustelin sepelipäällysteisten kiitoratojen hyvistä puolista, mies vai nainen. Vai jotain siltä väliltä. Ainoa olennainen seikka oli löytää ratkaisu yhteiseen ongelmaan.”

Alma!

Hanna Weseliuksen (s. 1972) esikoisromaanin Alma! (WSOY 2016) keskiössä ovat taiteilijanaiset. Aino on kuvataiteilija ja kahden lapsen yksinhuoltajaäiti, jonka luovuus on tyrehtymässä. Ainon vastinpariksi teoksessa nousee Alma Mahler - kuuluisan säveltäjän vaimo, jolla olisi ollut lahjoja tulla merkittäväksi säveltäjäksi itsekin. Teoksen hahmoja ovat myös lakimies, nigerialaiset koulutytöt ja kaupungin yllä liihottava pulu. Kerronnaltaan fragmentaarinen ja polveileva teos sai aikanaan Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon. Antti Majander kirjoittaa Helsingin Sanomien arviossaan: ”Merkillisesti Alma! onnistuu olemaan samaan aikaan sekä viisas, ärhäkkä että elegantti. Weseliuksen omintakeinen ääni on arvokas lisä uudistuvaan kirjallisuuteemme.” ”Aino laskee puhelimen syliinsä, istuu silmät kiinni ja näkee vain omien silmäluomiensa sisäpuolen, se on pelkkää puhdasta rajatonta väriä, hehkuvaa oranssia. Sitten hän raottaa silmiään ja näkee omat ripsensä. Niiden takana on taivas. Tätä Aino on miettinyt paljon, kevään taivaan väriä. Se näkyy hyvin nyt, tästä rannalta, kun meri on jäänharmaa. Mutta Aino ei tiedä värille nimeä. Se on sinisen ja keltaisen välissä, mutta ei millään tavalla vihreä. Mikä se sitten on. Aino ei koskaan ole onnistunut maalaamaan sitä. Väristä tulee aina likainen tai epäuskottava. Ja kuitenkin sen todistettavasti pystyy maalaamaan. Jotkut venäläiset mestarit ovat pystyneet, suomalaiset, ruotsalaisetkin. Viime vuosisadan huhtikuisia kaupunkeja esittävissä maalauksissa tuo väri riippuu puutalojen mustien kattojen, savupiippujen ja lumisten pihojen yllä voitonriemuisen oikeana ja totuudenmukaisena.”

Koodinmurtaja

Kiinalaisen Mai Jian (s. 1964) romaanin Koodinmurtaja (Aula & Co 2017, suom. Rauno Sainio) päähenkilönä on matemaattinen ihmelapsi Rong Jinzhen. Kiinan valtion tiedusteluyksikkö värvää hänet vihollisen salattujen koodien murtajaksi. Autismin kirjolla oleva poika onnistuu ja hänestä tulee kansallissankari. Trillerimäisiä piirteitä sisältävä romaani perustuu kirjailijan omiin kokemuksiin työskentelystä Kiinan tiedustelupalvelussa. Teos on ollut kotimaassaan suurmenestys ja sen pohjalta on tehty tv-sarja ja elokuva. Pertti Avola kirjoittaa Helsingin Sanomien arviossaan: ”Romaani polveilee kiehtovasti eri aikakausien ja henkilöiden lomassa menettämättä jännitettään. Se ei niinkään kerro koodinmurtamisen yksityiskohdista ja matematiikasta, vaan sen filosofiasta, niistä oivalluksista, joiden kautta ratkaisuun päästään.” ”Tuon aamiaisen syötyään Rong Jinzhen aloittaisi loppuelämänsä koodinmurtajana! Silti hänellä ei vielä ollut aavistustakaan siitä, että häntä odotti juuri tuo arvoituksellinen, julma tehtävä. Näin siitä huolimatta, että osa hänen koulutuksestaan oli viitannut siihen suuntaan. Häntä oli esimerkiksi vaadittu oppimaan niin paljon kuin suinkin mahdollista X-valtion historiasta, maantieteestä, diplomaattisista suhteista, poliittisista arvohenkilöistä sekä asevoimista vahvuuksineen, strategioineen ja kalustoineen, hänen oli jopa pitänyt tutkia eräiden hallituksen ja asevoimien arvohenkilöiden taustoja. Kaikki tämä oli saanut hänet uteliaana pohtimaan, mikä hänen tuleva tehtävänsä voisikaan olla.”

Rakkaus niinku

Johannes Ekholmin (s. 1984) esikoisromaani Rakkaus niinku (Otava 2016) kuvaa yksityiskohtaisesti kolmikymppisen kirjailijan Joonan tuoreinta kirjaprojektia. Hän on rahapulassa muuttanut asumaan isänsä luokse Kirkkonummelle. Hänen isänsä on myös kirjailija ja tunnettu minäkeskeisestä miesproosastaan. Joona ei sulata isänsä tyyliä, vaan haluaa kertoa tarinansa moniäänisesti ja koherenttia minäkuvaa vältellen. Joonan teos rakentuu chat-keskusteluista, fragmenteista ja litteroiduista ääniviesteistä. Arla Kanerva kirjoittaa Helsingin Sanomien arviossaan: ”Tämä on virkistävää: muotokokeiluja, etenkin sellaisia jotka hyödyntävät nettipuhetta, on suomalaisessa kirjallisuudessa tässä mittakaavassa lähinnä lyriikan puolella.” ”JOONA: Mut siis kun puhe tai teksti ei pelkästään kuvaa todellisuutta, se luo todellisuutta. Mut tuntuu että tää on just se juttu, mitä monet sun sukupolven ihmiset ei pysty sisäistää… Että myös negatiivinen huomio vahvistaa sitä asiaa mitä se väittää kritisoivansa… Jos surkuttelee sitä kun ei itse rikastunut ja pitää elämää paskana jos ei oo kallista autoa ja huvilaa, tulee arvottaneeksi köyhien elämän paskaks. Niinku elämä ei vois olla arvokasta ellei oo rikas. Vaik on tiedossa, että sen jälkeen ku perustarpeet saa kustannettuu niin varallisuudella ei oo mitään vaikutusta onnellisuuteen. Vaan siks että meillä on niin syvälle juurtunut ajatus että työ määrittää ihmistä.”

Taikavuori

Tässä kuussa tuli kuluneeksi 100 vuotta saksalaisen Thomas Mannin (1875-1955) romaanin Taikavuori (WSOY 1957, suom. Kai Kaila) ilmestymisestä. Romaani on yksi saksalaisen ja eurooppalaisen romaanikirjallisuuden suurimmista klassikoista. Se kertoo parikymppisestä laivanrakennusinsinööristä Hans Castorpista, joka lähtee Alpeilla Davosissa sijaitsevaan parantolaan. Siellä hänen on tarkoitus lomailla ja tavata tuberkuloosia sairastavaa serkkuaan. Aika parantolassa venyykin seitsemäksi vuodeksi. Näiden vuosien aikana hän käy mielenkiintoisia filosofisia keskusteluita parantolan asukkaiden kanssa. Keskustelut avaavat näkymän eurooppalaiseen ajattelumaailmaan ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä. Romaanin pohjalta kuunnelman sovittaneen Outi Nyytäjän mukaan ”Taikavuoressa on kehotus katsoa asioita toisella tavalla kuin nykyään, suoraan”. Taikavuoren painos on ollut pitkään lopussa, ja sitä on ollut hankala löytää kirjastoista. Onneksi kirjasta on sen 100-vuotisjuhlan merkeissä ilmestymässä uusi painos joulukuussa 2024. ”Hans Castorp oli siis vuodepotilaana lauantai-iltapäivästä lähtien, koska häntä ympäröivän maailman korkein mahti, hovineuvos Behrens, oli niin määrännyt. Hän lepäsi kädet ristissä niskassa ja yllään yöpaita, jonka rintataskua koristivat koruommellut nimikirjaimet H.C. Hän makasi puhtaassa valkoisessa vuoteessaan, amerikattaren – ja luultavasti myös joidenkin muiden – kuolinvuoteessa ja katseli kattoon koruttomin, nuhan samentamin sinisin silmin pohdiskellen tilanteen outoutta. Ei pidä kuitenkaan otaksua, että Hans Castorpin katse olisi ilman nuhaa ollut kirkas ja selkeä, sillä hänen sisimmässään, olipa se miten mutkaton tahansa, vallitsi nyt sekava ja hapuilevan puolirehellinen tunnelma.”

Irinan kuolemat

Asko Sahlbergin (s. 1964) romaani Irinan kuolemat (Like 2015) kertoo pienen Irina-tytön sota-ajan kokemuksista. Tarina käynnistyy pommitusten keskeltä Helsingistä ja etenee Ruotsiin, jonne Irina pääsee turvaan sotalapsena. Pienoisromaanin lopussa tyttö on jo vanha ja jälleen Helsingissä. Antti Majander kirjoittaa Helsingin Sanomien arviossaan: ”Lyhyesti sanoen: toisinaan umpimustuudesta aukeaa yllättäen ovi. Ihanan valon ja vilvoittavien vetten sijasta se päästää tilaan, jossa sijaitsee jotakin sellaista, jonka me tunnistamme elämäksi.” ”Helsinki ei ollut entinen Helsinki. Irina muisti miltä kaupungissa oli näyttänyt ennen sotaa, joskin muistot olivat kuin vanuneen harsokankaan verhoilemia näkyjä. Silloin kaupungissa oli ollut siistiä ja rauhallista ja kadunkulmissa oli törmännyt usein ihmisten nauruun. Nyt painajaisunen linnut olivat tiputelleet mustalta taivaalta valtavia muniaan, jotka olivat talojen katoille ja kaduille ja puistoihin tipahdellessaan pirstoutuneet ja levittäneet pirstaleillaan hävitystä niin, että kaupunki oli mennyt rikki eikä juuri kukaan nauranut. Kaupungin ruhossa oli reikiä, kaupungin raajoista vuoti verta. Kaupungin suolet olivat paljastuneet.”

Turhuuksien rovio

Yhdysvaltalaisen Tom Wolfen (1931-2018) romaani Turhuuksien rovio (WSOY 1989, suom. Erkki Jukarainen) oli pitkän uran kohutoimittaja tehneen kirjailijan esikoisromaani. Se julkaistiin alun perin jatkosarjana Rolling Stone -lehdessä vuodesta 1984 alkaen, ja muokattuna järkälemäisenä romaanina vasta vuonna 1987. Romaani sijoittuu 1980-luvun New Yorkiin ja kuvaa yksityiskohtaisesti aikakauden nousukasmaista juppielämää. Päähenkilönä on Wall Streetin pankkimaailmassa rahaa tekevä Sherman McCoy, jonka yltäkylläinen luksuselämä kuitenkin romahtaa lopulta. Timo Harakka kirjoittaa 10 kirjaa rahasta -ohjelman blogissa: ”Minulle uusintalukeminen todisti, että Turhuuksien rovio kestää aikaa. Se on nautinnollinen, suuri satiirinen panoraama 1800-luvun realismin mestareiden tyyliin. Wolfe onnistuu päivittämään idolinsa, Balzacin.” ”Seuraavana aamuna Sherman McCoy huomasi jotakin ennenkokematonta niiden kahdeksan vuoden kuluessa, jotka hän oli ollut Pierce & Piercellä. Hän ei kyennyt keskittymään. Kun hän tavallisesti astui meklarihuoneeseen ja tasolasiseinän räikeä valo iski häntä vastaan ja ahneuden ja kunnianhimon hullaannuttaman nuoren legioonan karjunta kietaisi hänet sisäänsä, kaikki muu hänen elämässään väistyi ja maailma muuttui pieniksi vihreiksi symboleiksi, jotka lipuivat tietokonepäätteiden mustien ruutujen poikki. Jopa hänen elämänsä typerimmän puhelinsoiton jälkeisenä aamuna, sinä aamuna jolloin hän oli herättyään pohtinut, jättäisikö vaimo hänet ja veisi mukanaan hänen elämänsä kalleimman, nimittäin Campbellin – jopa sinä aamuna, heti hänen meklarihuoneeseen astuttuaan, elämän perimmäiset kysymykset olivat pelkistyneet, aivan noin vain, ranskalaisiksi kultakantaan sidotuiksi obligaatioiksi ja USA:n hallituksen kaksikymmenvuotisiksi.”

Jalat ilmassa

Antti Röngän (s. 1996) romaani Jalat ilmassa (Gummerus 2019) kertoo yliopisto-opintojaan aloittelevasta Aarosta. Hänellä on takanaan rankka koulukiusaamisen varjostama lapsuus ja nuoruus pikkupaikkakunnalla. Opiskelut Jyväskylässä antavat hänelle mahdollisuuden aloittaa oman elämänsä rakentamisen alusta, ikään kuin tyhjältä pöydältä. Menneisyys ei kuitenkaan jätä häntä rauhaan ja hänen on aluksi vaikea ottaa paikkaansa uudessa porukassa. Antti Majander kirjoittaa Helsingin Sanomien arviossaan: ”Hätkähdyttävän suorasukaisesti sanaileva Jalat ilmassa toteuttaa uljaasti sitä ainoaa tehtävää, joka kirjallisuudella voi olla: saa näkemään maailman toisen ihmisen silmin.” ”En halua kenenkään sääliä. Haluan sanoa tosiasiat. Olin seitsemän, kun yhteiskunta lähetti minut laitokseen, jossa minua lyötiin ja potkittiin ja jossa minun haukkumiseni oli yleistä huvia. Tätä kuorruttivat opettajien hymyt ja tsemppijulisteiden iskulauseet. Mutta kun avainnipun kilinä vaimeni ja välituntivalvojien katseet kääntyivät, minulle sai tehdä mitä vain. En osannut puolustautua. En osannut sanoa vastaan. En osannut lyödä. Kaikki sellainen oli ikään kuin ymmärrykseni ulkopuolella. En osannut, en uskaltanut, ja totuin siihen etten osaa enkä uskalla. Mielettömyydenkin taustalla haluaa nähdä syyn. Koska mielettömyys olisi vielä pelottavampaa. Joten päätin että minä olen se syy. Että minua kuuluukin lyödä.”

Hevonen meni baariin

Israelilaisen David Grossmanin (s. 1954) romaani Hevonen meni baariin (Otava 2018, suom. Arto Schroderus) pääosassa on keski-ikäinen rääväsuinen standup-koomikko Dovaleh Greenstein. Hän esiintyy israelilaisessa pikkukaupungissa, jonka yleisössä on tuttuja hänen menneisyydestään. Romaanin kertoja on yleisön joukossa istuva keski-ikäinen tuomari, jolla on yhteinen lapsuus koomikon kanssa. Romaani koostuu käytännössä kokonaisesta pitkäksi venyvästi standup-esityksestä. Herman Raivio kirjoittaa Nuoressa voimassa Booker-palkitusta teoksesta: ”Hevonen meni baariin kertoo tarinankertomisesta, siitä miten tarinat voivat samaan aikaan vaikuttaa ja pitkästyttää. Tämän kaiken Grossman kuvaa ajatuksella.” ”Hän kävelee verkkaisesti lavan oikeassa reunassa olevalle kuluneelle punaiselle tuolille. Tuoli on iso ja upottava. Ehkä sekin – niin kuin iso kupariuurna – on jäänyt jostain vanhasta näytelmästä .Hän lysähtää tuoliin huokaisten, uppoaa syvemmälle ja syvemmälle, kunnes tuoli uhkaa nielaista hänet.Ihmiset tuijottelevat juomiinsa, huljuttelevat viiniä lasissaan ja näykkivät hajamielisinä pähkinöitä ja pretzeleitä pienistä kulhoista.Hiljaisuus.Sitten vaimeaa kikatusta . Hän näyttää pikkupojalta jättiläisen tuolissa. Huomaan, että jotkut yrittävät olla nauramatta ääneen ja välttelevät hänen katsettaan, ikään kuin pelkäisivät sekaantuvansa johonkin mutkikkaaseen yhtälöön, jota hän parhaillaan ratkaisee.”

Musta timantti

Mooses Mentulan (s. 1976) novellikokoelma Musta timantti (WSOY 2011) sisältää kuusitoista novellia, joissa pureudutaan nykypäivän suomalaisten kipupisteisiin. Monissa novelleissa päähenkilönä on mies, mutta mukana on myös novellit koululaistytöstä ja thaimaalaisesta marjanpoimijasta. Mentulan esikoisteoksen novellit ovat tiiviitä ja lyhyitä, mutta niihin mahtuu silti paljon. Mervi Kantokorpi kirjoittaa Helsingin Sanomien arviossaan: ”Novellit avaavat nykymiehen maailmaa keskittämällä elämän solmukohtiin: naissuhteet ja seksi, perheytyminen, työttömyys, avioerot, vanheneminen, ja tietysti vastaostettu hometalo.” ”Suomi on pitkä maa, muuta ei loputon. Tienvarren männyt muuttuivat kuusiksi. Kuuset kasvoivat lyhtypylväitä korkeammiksi. Vilkas liikenne turvotti tiet. Ensin kaistat levenivät ja sitten ne lisääntyivät. Peltojen sijaan teiden varsilla oli ostoskeskusten parkkipaikkoja ja autokauppojen peltimeriä. Finnairin kone humisi tien päältä. Antista tuntui, että pyörät ottavat kohta kattoon kiinni. Kaasujalka painautui kohti pohjaa, jotta ehtisi pois alta. Kehä 1:ltä sojotti viitta Kivikkoon. Siellä se odottaisi. Antti käänsi parkkipaikalle. Parakkimaisessa talossa oli vaaleansiniset teräsparvekkeet. Yhdellä niistä seisoi Janita. Se vilkutti.”

Kapina

Itävalta-Unkarin Brodyssa (nykyään osa Ukrainaa) syntyneen Joseph Rothin (1894-1939) pienoisromaani Kapina (Atena 2002, suom. Ilona Nykyri) ilmestyi alun perin sosiaalidemokraattien Vorwärts-lehdessä vuonna 1924. Romaani kertoo sotainvalidi Andreas Pumista, joka on kokenut elämässään kovia ja on menettänyt lähes kaiken. Hän on menettänyt jalkansa, ja elättää itsensä posetiivia veivaamalla. Hän uskoo kaikesta huolimatta valtaapitävien ja lakien olevan hänen puolellaan. Lohtua ja iloa elämään tuo hänen naisystävänsä Katharina. Jan Blomstedt kirjoittaa Helsingin Sanomien arviossaan: ”Joseph Roth ei ole yhtä terävän arvoituksellinen kuin Kafka, mutta muuten saman keskieurooppalaisen ironian tunnistaa.” ”Andreas veivaa sopivalle päälle sattuessaan posetiivin kampea niin nopeaan että valssi alkaa kuulostaa rivakalta ja sotaisalta kuin marssi. Hänen tekee nimittäin itsensä toisinaan mieli kuulla marssisäveliä, erityisesti villeinä ja harmaina päivinä kun sade ilmoittaa tulostaan kolotuksena amputoidussa jalassa. Ajat sitten haudattua jalkaa särkee. Polvi ajettuu siniseksi siltä kohtaa josta jalka on sahattu poikki. Puujalan polvikuoppaa vuoraava tyyny ei ole enää tarpeeksi pehmeä. Tyynyssä on täytteenä jouhia ja se on jo loppuun käytetty. Täytteen pitäisi olla untuvaa tai turkista. Andreaksen on pantava tällaisina päivinä muutama nenäliina puujalan polvikuoppaan. Ei niistä paljon hyötyä ole.” 

Sirkka

Anni Saastamoisen (s. 1986) esikoisromaani Sirkka (Kosmos 2019) kertoo keski-ikäisestä rutiineita rakastavasta Sirkasta. Hänen elämässään ei tapahdu paljoakaan, mutta silti hän on tyytyväinen. Kaavamaiset kuviot rikkoutuvat välillä hänen energisen ja rempseän äitinsä ja ystävänsä ansiosta. Venla Rossi kirjoittaa Helsingin Sanomien arviossaan: ”Sillä vaikka Sirkassa ei ole suuria käännekohtia eikä oikeastaan edes kovin kummoista juonta, siinä on oivaltavaa kuvausta niistä yksityiskohdista, jotka meitä kaikkia kaiken aikaa ympäröivät.” ”Sirkka seisoo lähikauppansa kassojen päätyyn sijoitetun ilmoitustaulun äärellä. Se on täynnä lappuja, joissa myydään ja ostetaan kaikkea polkupyöristä terraarioihin ja siivouspalveluihin. Joukossa on myös ilmoituksia kaikenlaisista tapahtumista, kuten myyjäisistä ja kirpputoreista ja sellaisista. Tapahtumat eivät kiinnosta Sirkkaa, eikä Sirkka tarvitse mitään, mutta hän pysähtyy silti aina lukemaan ilmoitustaulua, koska yksi asia häntä kiinnostaa: kirjoitusvirheet.”

Kepponen

Italialaisen Domenico Starnonen (s. 1943) romaanin Kepponen (WSOY 2019, suom. Leena Taavitsainen-Petäjä) päähenkilönä on iäkäs kuvittaja Daniele Mallarico. Häntä pyydetään tyttärensä Mario-pojan lapsenvahdiksi entiseen lapsuudenkotiinsa Napoliin. Hän suhtautuu tyttärensä ehdotukseen nihkeästi, mutta suostuu lopulta. Isoisän ja pojan kipinöivä suhde osoittautuu hankalaksi, mutta lopulta myös opettavaiseksi. Jukka Koskelainen kirjoittaa Helsingin Sanomissa: ”Starnone kuvaa syvästi ja monikanttisesti taistelua menneisyyden ja omien harhojen kanssa. Samoin myös sukupolvien kuilua ja avioliittoon liittyviä mustasukkaisuuden kiemuroita.” ”Mariolla ei ollut mitään halua solmia rauhaa minun kanssani. Mutta vielä vähemmän minua halutti tehdä sovinto hänen kanssaan, sillä tiesin, että mitä suurempi sopu ja rakkaus välillämme vallitsisivat sitä varmemmin hän olisi kimpussani. Olin silti vähän huolissani, sillä Bettan soittoaika lähestyi, enkä halunnut hänen hermoilevan pojasta, tyttärelläni oli jo ihan tarpeeksi kestämistä mustasukkaisessa aviomiehessä, joka tenttasi häntä jatkuvasti hänen tekemisistään. Kun me ruoan jälkeen tiskasimme lounas- ja illallisastioita – Mario murjotti edelleen, mutta piti silti itseään yhä minun pikku apurinani ja toimitti minulle kuin hengenhädässä kaiken tarpeellisen, saippuaa, pesusienen, pyyhkeen – aloin roiskia vähän vettä hänen päälleen ja toistelin: kepponen. Vielä jonkin aikaa pikku apuri jaksoi olla vihoissaan, riiputti päätään, torjui minut pontevasti.”

Kuparitalo

Harri Närhen (s. 1953) Kuparitalo (WSOY 2016) on trillerimäinen romaani, jonka keskeisiä paikkoja on Helsingin Töölössä sijaitseva Outokumpu Oy:n entinen pääkonttori. Siellä pitää toimistoaan asianajaja Sari Brosélius, joka saa erikoisen työtehtävän. Hän joutuu selvittämään rautatieaseman seinällä olevan Järnefeltin freskon todellista omistajaa. Tarinaan liittyy myös somalitaustaisen Awaale Valonsuun matka Somaliaan selvittelemään sukulaistensa tekemisiä. Harri Nordell kirjoittaa Helsingin Sanomissa: ”Harri Närhi on vikkelä juonenkuljettaja ja mainio satiirisessa henkilökuvauksessa. Kuparitalo pitää otteessaan loppuun saakka.” ”Asianajaja Sari Brosélius menestyi, koska voitti oikeudessa monet vaikeina tai mahdottomina pidetyt riita-asiat. Usein hänen hoitamaansa juttua ei tarvinnut edes viedä oikeusistuimen ratkaistavaksi, vaan hän onnistui laatimaan osapuolille sellaiset ehdot, että kumpikin saattoi suostua niihin kasvojaan menettämättä. Se vaati ihmistuntemusta ja hyvin huolellista paneutumista tosiseikkoihin, mutta se kuuluu hyvän lakimiehen perustaitoihin. Silti vain harva ymmärsi nyanssit ja vaihtoehdot niin hyvin kuin hän, ja etenkin ulkomaisten kiistojen hoidossa Sarin maine levisi nopeasti asioita ymmärtävien parissa. Kohtalo ei missään asiassa valitse voittajaa, vaan voittaja valitsee kohtalonsa, se oli lakimies Broséliuksen uskontunnustus ja kokemuksen kautta opittu ehdoton elämänviisaus.”

Vuosisadan matkustaja

Argentiinalaisen Andrés Neumanin Vuosisadan matkustaja (Tammi 2015, suom. Tarja Härkönen) sijoittuu 1800-luvun alkupuolen Saksaan. Päähenkilö Hans on saapunut postivaunuilla eriskummalliseen Wandernburgin pikkukaupunkiin yöpyäkseen siellä. Vierailu muuttuukin pitkäksi oleskeluksi, sillä hän käy tapaamiensa ihmisten kanssa loputtomia keskusteluita aikakauden filosofisista ja aatteellista kysymyksistä. Jukka Koskelainen kirjoittaa Helsingin Sanomien arviossaan, että ”Vuosisadan matkustaja on nuoren tekijän loihtima hämmästyttävä laboratorio anakronismeineen ja esiin kääntyvine saloineen.” ”Vielä muutama päivä sen jälkeen kun oli tutustunut posetiivariin, Hans suunnitteli lähtevänsä Wandernburgista hetkenä minä hyvänsä. Mutta tietämättä oikein miksi, hän lykkäsi lähtöään edelleen. Soittotavan lisäksi yksi kiehtovimpia asioita posetiivarissa oli se, miten hän suhtautui koiraansa. Franzilla, joka oli hovawart, oli leveä otsa, valpas kuono ja vilkas ja tuuhea häntä. Se säästeli haukahduksiaan ikään kuin ne olisivat olleet kolikoita. Vanhus antoi sen näyttää tietä, kun he kävelivät luolan ympäristössä, puhui sille ja vihelsi posetiivin melodioita jotta se nukahtaisi. Franzilla tuntui olevan ilmiömäinen kuulomuisti: jos kappale jäi joskus kesken, se protestoi. Välillä he vaihtoivat yhteisymmärrystä kuvastavia katseita, aivan kuin olisivat tavoittaneet säveliä joihin kuulo ei ulottunut.”

Julkeat

Elina Loisan (s. 1978) esikoisromaanin Julkeat (Gummerus 2010) minäkertojana on pikkukaupungista kotoisin oleva nuori nainen. Hän juhlii ja tuhlaa toimetonta aikaansa hyvän ystävänsä Maxin kanssa. Molemmilla on takanaan irtosuhteita sekä naisten että miesten kanssa. Kirjavinkkien Irja kirjoittaa: ”Kirja on hulppea kertomus siitä, millaista on elää marginaalielämää ilman aikatauluja ja etukäteissuunnitelmia. Yhdessä ylikoulutettujen pätkätyöläisten tai työttömien kanssa, halvimpia(kin) ravintoloita katsastaen, elämäntapasiipeilijöinä.” ”Olin aika kyllästynyt etsimään yösijaa baareista. Minulle ei sekunda kelpaa, ja helmet ovat harvassa, kuten tiedetään. Tietenkään minun ei tarvitse jäädä nuolemaan näppejäni, jos jonkun haluan, mutta joskus kiinnostavia panokohteita ei ole tarjolla. Olin kyllästynyt liian kapeisiin sinkkupojan vuoteisiin. Olin kyllästynyt tympeisiin jääkaappeihin, joissa oli joko pelkkä valo tai sitten eri muodoissa eläin- ja transrasvoja. Joka kerta, kun tulin takaisin Maxin luo yövyttyäni jonkun kustannuksella, olin kuolla nälkään ja Max sai ensimmäiseksi kokata minulle kunnollisen terveellisen, eettisen ja maittavan aamiaisen.”