Essee: Kirjalliset isoäidit

Kirjalliset isoäidit

Koko Hubara

En muista sitäkään, kuka paljasti minulle tuona keväänä, melkein kesänä, että Eeva Kilpi asui Pohjantien toisella puolella melkein vastapäätä meitä.

Sellaisina aikoina ihminen usein muistaa sen minkä haluaisi mieluiten unohtaa, vai onko kyse edes muistamisesta, ennemmin kai menneiden asioiden kokemisesta aivan kuin ne tapahtuisivat juuri nyt, tässä hetkessä. Samalla jokapäiväiset, toistuvat asiat luiskahtavat ulottumattomiin, juuri mielen kuoren toiselle puolen. Sydänsuru on häirikkö, joka sotkee tapahtumien kulun ja vie ajalta sille kuuluvan logiikan. Vaikka tiedän järjellä, että jäädessäni yksin lapsen kanssa oli kevät, melkein kesä, vuoden 2013 kevät, melkein kesä, sillä olimme juuri palanneet New Yorkista, jossa juhlimme syntymäpäivääni, äitienpäivää, lapseni isän valmistujaisia ja niin edelleen, muistoissani on syksy, ja olen yhtä aikaa kaksikymmentäyhdeksänvuotias, kuusitoista, vuoden ja parin kuukauden ikäinen kuten lapseni eron hetkellä ja kahdeksankymppinen vanhus. Äiti, tytär, mummo. 

Olemme jääneet asumaan tyttäreni kanssa kahden asuntoon, jossa ennen asui pieni perheemme, vaikka se muistuttaa minua jatkuvasti kaikista virheistäni, menetetyt unelmani roikkuvat nyppääntyneinä palttoina eteisen naulakossa ja kylpyhuoneen kaapin tyhjät, tahmaiset hyllyt huutavat joka kerta kun avaan ne pestäkseni hampaani: äitien on tarkoitus tarjota lapsilleen kaikki mutta juuri minä olen epäonnistunut karvaasti, sillä en vain kykene järjestämään uutta alkua, muuttoa takaisin kotikulmillemme, missä ikinä ne ovatkaan, se on kaikki niin tulkinnanvaraista kaltaisilleni ihmisille, kenties kaikille ihmisille, juuri minä olen eksynyt kuin lapsi tai muistisairas vanhus, vaikka minun pitäisi ottaa nyt vastuu kaikesta. Pikkukaksio sijaitsee korkealla Tapiolan keskuksen yllä huojuvan kerrostalon kahdeksannessa kerroksessa, jos en väärin muista. Kerros voi olla myös seitsemäs tai yhdeksäs. Tai jossakin ihan tavallisessa kerroksessa, kuten neljännessä. Senkin sydänsuru tekee: kaikki huojuu. Kaikki huojuu paitsi äiti. Nousen sängystä, maksan laskut, teemme jotakin yhdessä joka päivä sillä lapsi tulee aloittamaan päiväkodin vasta syksyllä, odotamme paikkaa kiltisti jonossa, ennen rusehtavansävyiseen kotiini ilmaantui vaaleanpunainen, etäisesti marokkolaista hääpeittoa muistuttava päiväpeitto ja vaaleanpunainen pellavapussilakanasetti ja pitkiä tummia hiuksiani magneetin lailla imeviä vaaleanpunaisia samettityynyjä sohvan molempiin nurkkiin. Myöhemmin myyn kaiken pois kirpputorilla, sen muistan.

Muistissani Länsituulenkujan parkkipaikkaan äkillisesti päättyvällä kapealla pihakaistaleella heittävät hyvästejään terrakotanväriset löyhkäävät lehtikasat, pysäköityjen autojen ikkunoita pitkin valuu pisarakoruja kuin itkua ja minä puen ylleni vihreän syystakin lähtiessäni asioille. Missään ei näy kallisarvoisia krookuksia eikä pihan kirsikkapuu kuki vaaleanpunaisena, sillä kevät-kesä on syksy, se on vain musta taivasta kohti kurkottava rihmasto. Sydämessäni sataa, sataa, sataa niin kovaa että sen on näyttävä ilmatieteen laitoksen satelliiteissa saakka ja lapsella on yllään kurahousut ja jaloissaan muumi-kumisaappaat, jonka kuvitus on teoksesta Kuinkas sitten kävikään. 

***

Meillä ei todellakaan ollut Eeva Kilpeä lapsuudenkotini kirjahyllyissä. Kirjoitan hyllyt monikossa, koska asuin melkein viisivuotiaaksi äidinpuoleisten isovanhempieni luona, minkä jälkeen muutimme äitini ja isäni kanssa ensimmäiseen omaan kotiimme, pikkukaksioon lähiöön. Vietin muuton jälkeenkin paljon aikaa mummilassa. Siellä oli paljon kirjoja: ruskea Fokus-tietosanakirjasarja, Mitä Missä Milloin kaikissa sateenkaaren väreissä, Kodin lääkärikirja, erilaisia raamattuja ja niiden selitysteoksia, Ikuisia kertomuksia -raamattusarja lapsille, Valittuja paloja, sionistiskristillisiä pamfletteja sekä Laila Hietaniemen ja Kalle Päätalon koko siihenastinen tuotanto. Mitään, missä olisi ollut ristiriitoja, viettejä, kahnauksia, hankauksia, erotiikkaa, eroja, repimistä, feminismiä, ei mummin hyllyyn joutunut vahingossakaan, siitä hän piti kyllä huolen. Niitä oli turha etsiä myöskään minun ja vanhempieni asuttamasta pikkukaksiosta, jonka koivunsävyisessä lastulevyhyllyssä oli valokuva-albumien lisäksi raamattu, juutalainen sidur-kirja ja isäni kokoelma valokuvaaja Hannu Hautalan luontoteoksia sekä World Press Photo of the Year -kirjoja, joista katselin AIDSiin kuolleiden ihmisten mustanaan ammottavia suuaukkoja ja Ceaușescun rumaa mustanaan ammottavaa karvalakkia salaa aina kun äiti ja isä menivät asioille. Hyllyssä oli myös mummini äidilleni lahjaksi antama kirja, joka kertoi nuoresta tytöstä, joka hyppäsi uimaan pää edellä, halvaantui kaulasta alaspäin lyötyään otsansa uppotukkiin, tuli elävään uskoon ja ryhtyi evankelistaksi. Tuonkin kirjan luin salaa vanhempien kauppareissujen aikana. Minua kauhistutti. En ole koskaan elämässäni sukeltanut pää edellä. 

En muista, että Eeva Kilvestä – tai semminkään Märta Tikkasesta, Merete Mazzarellasta, Aila Meriluodosta – olisi koskaan puhuttu meillä kotona, tai että olisin nähnyt heitä lehdissä tai televisiossa, joita olin kova kuluttamaan pienestä pitäen, myös aikuisille tarkoitettua sisältöä. Koulussa heistä ei ainakaan puhuttu äidinkielen tunnilla millään oppiasteella. Muistan suomalaisista naiskirjailijoista vain Saima Harmajan. Lukiossa äidinkielenopettajani pyysi minua lukemaan Sateen jälkeen -kokoelman ja kirjoittamaan siitä analyysin, mutta kaikkitietävässä nuoruudessani pyysin häntä antamaan minulle jotakin mielenkiintoisempaa luettavaa, jolloin hän iski käteeni Volter Kilven Alastalon salissa. Jo seitsemäntoistavuotiaana oli maailma tehnyt selväksi, että kirjallisuudessa mies on ihminen, jolla on vastaus eksisentiaalisiin kysymyksiin, nainen joko tukehtumaisillaan oleva neitsyt tai siivoamassaan karsinassa synnyttävä emakko, joka rakastaa imettää, ei kirjoittaa. 

Kaikesta huolimatta olen ollut aina tietoinen näistä naisista, kirjallisista isoäideistä. Olen ollut aina tietoinen Eeva Kilvestä, tiennyt täsmälleen miltä hän näyttää, millaisia bordeaux’n värisiä jumppereita hän käyttää ja mihin kohtaan päätä hänen jakauksensa tulee. Ainoa mitä en tiedä on se, miltä hän kuulostaa, mutta kuvittelen hänen puhuvan samaa murretta kuin häntä neljä vuotta nuorempi Karjalan evakkomummini (Oravalan kylästä, Jääskestä rajan tuntumasta, siinä missä Eeva on kotoisin Laatokan rantamilta Hiitolasta, välissä on siis joitakin kymmeniä kilometrejä), kylläkin lempeämmällä äänellä, ilman jatkuvaa Jumalan raivolla ja taivaaseen tempaamattomuudella uhkailua, kärsimyksen glorifiointia ja lasten (pienten lasten ja hänen omien, jo aikuisten lastensa) vaivihkaista nöyryyttämistä. 

***

Minulla on epäilykseni: Eeva Kilven asuinpaikan paljastaa minulle Aino-mummo. Hän ei ole minulle mitään sukua, vaan seinänaapurissani asuva yli 90-vuotias vanhus, koko korkeassa talossamme ainoa, joka koskaan tervehtii minua. Eräänä päivänä Aino-mummo ilmeisesti päättää, että hississä tervehtimiset ovat tehneet meistä läheisempiäkin kavereita ja tulee soittamaan ovikelloa ja tarjoaa puolikasta leipomastaan uunituoreesta omenapiirakasta. Ryhdymme juttusille. Paljon myöhemmin ymmärrän, että hän on melkoinen taloyhtiön vakooja ja oli varmasti huomannut, kun puolisoni muutti pois yhteisestä kodista. Hän on hiukan liian utelias, mutta hänen silmissään on vanhemman naisen suojelunhalua, jota olen kaivannut koko elämäni. Keskusteltuamme tovin siirrymme oveltani hänen luokseen, sillä hän haluaa näyttää lapselleni jotakin jännittävää. Olohuoneen rokokoosohvalla istuu ruskea nallekarhu yllään punainen villapaita ja punainen pipo jossa on sininen tupsu. Tyttäreni juoksee nallen luokse ja ottaa sen lapsille ominaiseen hassuun syleilyyn jossa ei ole väliä onko lelu ylösalaisin kunhan se on mahdollisimman lähellä. Nallella on nimi jota en enää muista, ja alamme käydä Aino-mummon luona useamman kerran viikossa tervehtimässä sitä. Joka kerralla tarjolla on eri piirakkaa, pieni aski Sun Maid -rusinoita lapselle, hyvin laihaksi laimennettua sekamehua, lähes kirkasta. Välillä Aino katsoo hetken lapseni perään ja minä hoidan hänen asioitaan: käyn apteekissa, nostamassa käteistä automaatista, pesen ikkunat, tiskaan, vien roskat. Oma mummini on kuollut vuosia aiemmin, enkä usko, että menisin auttamaan häntä vaikka hän olisi yhä elossa, sillä hän olisi vain arvostellut työni jälkeä. Aino-mummo kiittelee ja leikkaa lisää piirakkaa, pyytää jäämään istumaan ja joinakin noista kerroista, sen lomassa kun hän kehuu minua taitavaksi ja nätiksi, hän mainitsee että Tapiolan ylpeys, koko Suomen kuuluisin kirjailija, asuu meidän naapurustossamme.

***

Aamiaisen jälkeen siivoan jälkemme, istuudumme eteisen lattialle ja autan lasta pukemaan ylleen sadevaatteet. Näin ainakin muistelen, että on sateinen, viileä päivä. Laskeudumme hissillä pohjakerrokseen, astumme lasiovesta pihalle ja haemme viereisessä rapussa sijaitsevasta pyörävarastosta rattaat. Lapseni haluaa kiivetä niihin itse, en missään tapauksessa saa auttaa. Hän on ikäisekseen hyvin pieni ja oppinut kävelemään vasta puolisen vuotta aiemmin, mutta silti hän vaatii saada kivuta rattaisiin yksin. Pidän kiinni aisasta ja odotan, sade leijailee ohuena kuin suihkepullosta, saattaa se olla kesän ilmankosteuttakin. Tunnen kuinka hiukseni kihartuvat otsalla, kiemurtelevat kuin elävät pienet toukat ja kutittavat ohimoita. Kun lapsi on löytänyt hyvän asennon ja työntänyt tutin syvemmälle suuhun, kerron että tänään menemme pienelle retkelle. Kuten kaikki yksivuotiaat, hän ei reagoi sanomaani vaan katselee hiljaa hupun uumenista parkkipaikalta pois peruuttavia autoja ja omistajan elkein ympäriinsä käyskentelevää harakkaa ja varista. Tutti kihisee hänen kuolastaan, hänen yläluomen ripsensä osuvat poskiin aina kun hän sulkee silmänsä.

Ylitämme Pohjantien, liikennettä on vähän kuten aina. Kävelen eteenpäin rattaita työntäen, ja jalkakäytävä muuttuu pieneksi puistoalueeksi, jonka toisella puolella seisoo pitkä rivitalo. Lapsi alkaa hokea “äiti, äiti!” ja osoittaa rivitalon päädyssä olevaa leikkikenttää. Oikeastaan se on vain ruosteisesta keinusta ja hyvin pienestä hiekkalaatikosta koostuva alue, mutta pitkin poikin levitellyt perusväreissään harmauden keskellä loistavat hiekkalelut ovat vanginneet lapsen huomion. Hän yrittää kivuta liikkeessä olevista rattaista pois, joten pysähdyn ja nostan hänet alas. Hän lähtee juoksemaan kohti leikkejä ja minä menen perästä. Autan hänet alkuun. Otan lapion, ja kauhon muotin täyteen kosteaa, tiivistä hiekkaa. Käännän muotin nopeasti ympäri ja isken sen maahan. “Älä tule paha kakku, tule hyvä kakku”, sanon samalla kun lyön lapiolla muottia, ja lapsi nauraa sydämensä pohjasta, naurua joka kuulostaa aivan siltä kuin lokinpoikanen rääkyisi ja triangeli helkkyisi samanaikaisesti. Totta kai lapsi haluaa lapion itselleen. Juuri sen lapion joka on kädessäni, eikä niitä lukuisia muita, ehjiä, haljenneita, houkuttelevan värisiä tai ravan kuorruttamia, jotka lojuvat hiekkalaatikossa, sen reunoilla ja ympäristössä. Ojennan lapion hänelle, nousen ja kerään kasan käpyjä, keppejä, neulasia ja leluista lohjenneita erivärisiä muovinpalapoletteja siistiksi riviksi hiekkalaatikon reunalle. Hän ei enää edes huomaa minua. Kävellessäni pois hänen luotaan vilkuilen aina välillä taakseni, ja siellä hän istuu hajareisin hiekkalaatikon reunalla ja laulaa kävyille, maistelee lapiota. Kierrän rivitalon nopeasti, asuntoja on vain muutama, yritän kurkkia ikkunoista sisään, mutta päivä on juuri sen verran pilvinen, että lasista heijastuvat itkusta pysyvästi turvonneet kasvoni ja lähes pääni kokoinen nuttura. Ei tule mieleen katsoa nimiä postilaatikoissa tai ovissa. Katselen askelmilla olevia rappuralleja ja seinää vasten nostettuja pihaharjoja. Samanlaisia kuin mummilassani viidentoista kilometrin päässä. Mummi on maannut haudassa vaikka kuinka kauan, mutta hänen hankkimansa työkalut ja tarvikkeet olisivat paikoillaan jos vaikkapa googlen robottiauto ajaisi ohi piirtääkseen alueesta kartan, jokainen harjas paikallaan valmiina puhdistamaan sotkun ja lian, harjaamaan synnit pois. Joidenkin ikkunoiden yläreunoista riippuvat kappaverhot, ja joistakin verhotangoista roikkuvat lasienkelit. Mietin: onko Eeva sellainen ihminen, jolla on intellektuellikoti täynnä kirjoja ja kirjan myyntituotoilla ostettua taidetta, vai onko hänellä tavallisen naisen koti, joka on jäänyt lähes siihen tilaan missä se oli, kun lapset muuttivat pois. Onko hänellä sähkökirjoituskone ja faksi, vai käyttääkö hän macbookia? Kuulen kun ovi käy ja säpsähdän. Nyt Eeva tulee, nyt hän tulee ja kysyy mitä minä oikein kuvittelen tekeväni, sanoo luulleensa minua ensin kottaraiseksi joka yrittää matkia kauempana tiellä kulkevan linja-auton pörinää, mutta ymmärsi sitten ikkunan läpi länsiseinälle langenneesta varjosta että pihassa pyörii ihminen. Eeva katsos tuntee linnut ja ilmansuunnat. Mutta ovesta astuukin ulos keski-ikäinen mies tummassa puvussa, nyökkää tervehdykseksi ja pinkoo autolleen avaimet kädessä helisten. Minä lähden pinkomaan toiseen suuntaan sillä yhtäkkiä muistan, että lapsi on ollut itsekseen hiekkakasalla ainakin vartin. Muutaman sekunnin matkalla ehdin kuvitella pahinta: kuinka hänet on kidnapattu, tai kuinka hän on kävellyt autotielle ja jäänyt bussin alle, kuinka hän on hirttäytynyt keinun ketjuihin ja tukehtunut kuoliaaksi. “Äiti, äiti!” hän hihkuu innoissaan kun ilmestyn rivitalon kulman takaa hänen näköpiiriinsä. “Äiti kakku!”

Jälkeenpäin ajatellen Aino-mummo ei koskaan tarkentanut missä Eeva asui, ei maininnut osoitetta tai kadunnimeä. Tapiola on täynnä rivitaloja ja Pohjantie on pitkä. Yli kymmenen vuotta sen jälkeen kun olin unohtanut lapseni hiekkalaatikolle, kesällä 2024, todella kesällä, jolloin en vihdoin ollut enää yksin lapseni kanssa, luin Anna-Riikka Carlsonin kirjaa Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä ja ymmärsin olleeni aivan väärän rivitalon pihassa, muutamien satojen metrien päässä kadusta, jonka varrella Eeva oikeasti asui, Iltaruskontiellä. 

***

Kuolinsiivous. Se on ensimmäinen Eeva Kilven kirja jonka luen. Tapiolassa sijaitsee Espoon kulttuurikeskus, ja käymme siellä joka perjantai kello 10.45–11.30 musiikkileikkikoulussa. Minä istuun ringissä yksin ilman lasta, soitan rytmikapuloita ja rytmimunia ja rytmikkäitä, varrellisen munan muotoisia marakasseja ja laulan “kiva kun oot täällä!” samalla kun hän vaeltelee viereiseen saliin, joka on ilta-aikaan balleriinojen käytössä, sillä siellä on seinien tilalla peilit joista hän saattaa ihailla itseään ja tanssia orkesterimme tahtiin. Musiikkileikkikoulun jälkeen menemme aina kahvion puolelle ja syömme karjalanpiirakat munavoilla, hän juo pillimaitoa ja minä kupillisen Juhla Mokkaa. Sen jälkeen menemme samassa kompleksissa sijaitsevaan kirjastoon. Ensin valitsemme lapselle kasan kirjoja aamu- ja iltasaduiksi, käymme lainaamassa ne yhdessä sillä hän rakastaa automaatin piippauksia ja haluaa seisoa sen eteen varta vasten lapsia varten asetetulla jakkaralle, minkä jälkeen hän kipuaa tyytyväisenä rattaisiin ja sallii itsensä valua uneen samalla kun minä kiertelen hiljaa hyllyjen välissä ja etsin myös itselleni aamu- ja iltasatuja. 

Äidit eivät saa kuolla, eivät saa tappaa itseään. Heillä ei ole mahdollisuuksien keinovalikoimassa kuolemaa. Äidit elävät ikuisesti, ja jos he sattuvat kuolemaan, ovatko he silloin äitejä ollenkaan? Joidenkin mielestä ovat, joidenkin ei. Voiko ihminen olla samaan aikaan äiti ja ihminen? Eeva varmaan osaisi kertoa meille oikean vastauksen. Tuo syksyinen kevät-kesä on alku sille, että ymmärrän mitä todella on tuntea itsensä arvottomaksi. Olen tuntenut niin aina, äidin ja isän edessä, mummin edessä, tietenkin jumalan edessä, en kai muuten olisi ylipäätään päätynyt koko tuohon elämäntilanteeseen. Kuolinsiivous-kirjan kannessa on valkoinen puu josta tippuu lehtien sijaan kirjaimia. Kaikki siinä puhuttelee minua. Ei vähiten tietenkään kirjan nimi. Enkä ole väärässä. Runoja ja päiväkirjamerkintöjä yhdistelevän teoksen luvut on nimetty kuukausien mukaan ja aivan alkupään sivuilla lukee:

7.5.

Helmin päivänä ovat koivut jo olleet hiirenkorvalla, on ollut lämmintä ja aurinkoista. Muistan kuinka monena vuonna olen ajanut silloin onnittelemaan äitiä mieli kevään puhkeamisesta iloiten, orvokkeja autossa. Tänä vuonna sovimme tapaamisesta keskimmäisen sisaren kanssa ja ajoimme yhdessä haudalle minun autollani juotuamme ensin kahvit ja syötyämme hänen leipomaansa mustikkapiirakkaa. Istutimme haudalle vaaleansinisiä orvokkeja ja päivänkakkarapensaan. Lauloimme suvivirrestä ensimmäisen säkeistön. Oli yhä heräämätön kevät. Oli poissaolon tuntu. Kaikki on niin poissa, niin poissa. (2003)

Minun mummini nimi oli Helmi. Yksi lapseni nimistä on Helmi. Eevakin tunnistaa kevään joka on vuodenajaltaan jotakin muuta kuin kevät. Illalla kun lapsi nukahtaa, haen Eevasta tietoa internetistä. Selviää, että hänellä, lapsellani, Toni Morrisonilla ja Audre Lordella on kaikilla sama syntymäpäivä. Selaan Kuolinsiivousta taaksepäin helmikuun kohdalle. Luvun aloittaa runo:

On irrottava lapsistaan, sanoo isoäiti.

Se on vaikeampaa kuin vanhemmista irtoaminen,

koska vastuu siirtyy eteenpäin

ja kulkee mukana hautaan saakka.

 

On suojeltava lapsuutta lapsissaan,

heidän viattomuuttaan

joka vajoaa aikuisuuden kerrosten alle.

 

Siellä se kuitenkin yhä on,

syvällä, ahtaalla ja piilossa,

kunnes sen kohtaa taas

lapsenlapsissaan. - - -

Ehkä äiti voi muuttua ihmiseksi, kuolevaiseksi, vasta isoäitinä. Ehkä lapsesta tulee riittävän hyvä, kelpaava, edes jonkin arvoinen vasta suhteessä isoäitiin (pois lukien minun mummini, jolle olisin kelvannut yhtä vähän riippumatta siitä teinkö juuri niin kuin hän halusi vaiko täysin päin vastoin). Eevan (ja lapseni ja Tonin ja Audren) syntymäpäivän kohdalla puolestaan lukee:

18.2.

Tiistaipäivä. Olen saavuttanut 75 vuoden iän. (2003)

Perjantai. “Kyllä minä haluaisin sinua, vaikka olisit 18-vuotias”, mies sanoo. (2005)

***

Asumme Tapiolan pikkukaksiossa vielä vuodenpäivät eron jälkeen. Naapurustossamme sijaitsee itsepalvelukirpputori, jolla käyn monta kertaa viikossa. Eräänä päivänä yhdelle hyllyistä on ilmestynyt yksi osa Ihmisen ääni -kirjasarjaa, jossa kirjailijat ja muut intellektuellit jakavat ajatuksiaan elämästään ja työstään. Kannessa on kuva nuoresta, korkeintaan nelikymppisestä Eevasta, joka pitelee lyijykynää kuin savuketta. Ostan kirjan enkä koskaan lue sitä. Muutamme kotikulmillemme, joiksi valikoituu Kallio, jossa olin asunut suurimman osan aikuisikääni ennen lasta. Tuon muuton jälkeen muutamme lapsen kanssa vielä viisi kertaa ja kirja kulkee mukana ja saa aina yhden parhaista paikoista kirjahyllyssä, silmän korkeudelta. Lähtöpäivänämme Aino-mummo tulee vielä soittamaan ovikelloa. Tällä kertaa hänellä ei ole leivonnaisia mukana, eikä hän enää pyydä meitä luokseen, vaan hän haluaa antaa lapselleni nallekarhun punaisessa villapaidassa ja lakissa. 

Minä en tiedä olevani kolmen vuoden päässä esikoiskirjani ilmestymisestä, en ole alkanut ajatella saati kirjoittaa sitä. Lapsi käy päiväkodissa suuren, melkein satavuotiaan talon korttelisisäpihalla, minä työskentelen päihdepuolella ja suoritan hirveitä, väkivaltaisiakin irtosuhteita kuuliaisesti. Jossakin kohtaa paras ystäväni Maija muuttaa Lontooseen, eikä ääniviestejä ole vielä keksitty, joten kirjoittelemme tekstiviestejä ja näemme aina kun hän tulee luokseni. Onko lie jokin syntymäpäivistäni noina vuosina, vai muuten vain arkinen hoivan osoitus, mutta eräänä päivänä saan Maijalta tekstiviestin:

Nukkumaan käydessä ajattelen:

Huomenna minä lämmitän saunan,

pidän itseäni hyvänä,

kävelytän, uitan, pesen,

kutsun itseni iltateelle,

puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen, kehun:

Sinä pieni urhea nainen,

minä luotan sinuun. 

Luen tekstin yhä uudelleen ja uudelleen enkä ymmärrä lainkaan mistä siinä puhutaan, mitä tarkoitetaan. Enkä ymmärrä vieläkään, vaikka teksti on jo lähes meemiytynyt, kanonisoitunut, sosiaaliseen mediaan jaettavien aforismien ja iskulauseiden virtaan. Ajattelen kaikkia muita naisia paitsi itseäni kun ajattelen tai luen tätä runoa. Olen valtava ja pelokas nainen. Mutta yritän, kai sekin jotakin on. Eikö voi ajatella niinkin, että on parempi tuntea myötätuntoa suurta määrää ihmisiä kohtaan, yhden valtavan ihmisen sijaan.

***

On mahdotonta muistaa, missä järjestyksessä luen ne Eeva Kilven kirjat, jotka olen lukenut. En kykene koskemaan sota-ajan muistelmiin, sillä pelkään että illuusioni Eevasta mummini katkeruuden kumoavana peilikuvana, vasta-aineena, särkyy, haihtuu ilmaan. Mitä minä sitten tekisin? Kantaisin Eevankin traumoja harteillani? Ei, haluan että Eeva kantaa minua, että edes joku kantaa minua, vaatimatta mitään, sanoen aina oikeat sanat. Onko se muka kohtuutonta? Luen runokokoelmia, muistikirjat, Tamaran ja Naisen päiväkirjan. Luen luonnosta, turvattomuudesta, ikääntyvän naisen seksuaalisuudesta, ja samalla löydän päästäni ja alapäästäni ensimmäiset harmaat karvat, ne tuntuvat aivan erilaisilta kuin ruskeat hiukseni, ne tuntuvat Pata Padalta, luen kesämökistä, lapsista ja aikuistuvista lapsista ja huomaan että lapseni on varastanut dubailaisen jasmiiniparfyymini ja hunajalta tuoksuvan meikinpohjustusvoiteeni, seitsemänkymmentäluvun parisuhteista ja kuvittelen kaikki mieshahmot nuoren Burt Reynoldsin näköisiksi, punaisemmiksi ja hikisemmiksi ja kaljanhajuisiksi kuten suomalaiset miehet ovat. Kaikki naishahmot ovat Eevan, ja minun, näköisiä.

Viimeisimpänä, yhdentenätoista kesänä eron jälkeen, kun alan olla itsekin keski-ikäinen nainen ja kesä on jälleen kesä eikä sitä voi sekoittaa mihinkään muuhun vuodenaikaan, ja lapsi on hieman aikuisen näköinen mutta yhä vain lapsen oloinen, eikä suhde ole väkivaltainen eikä irrallaan repsottava vaan hauska ja pysyvä, ja minä olen lukenut sen verran Eevan tuotantoa, että voin tehdä siitä jonkinlaisen synteesin maauimalan nurmikolta käsin, jäätelö yhdessä kädessä ja toisessa Kesä ja keski-ikäinen nainen, ymmärrän, että yhtä lailla kuin olen aina etsinyt äitiä kaikkialta, kirjoista, kulttuuripiireistä, yliopistolta, keskustan hyvin hoidettujen puistojen penkeiltä, äitiä joka lukee, äitiä joka tutkii, äitiä jolla on paksu tumma tukka, äitiä joka pitelee käsissään kynää tai savuketta, äitiä joka halaa innoissaan mutta myös haastaa argumentoimaan, olen etsinyt myös isoäitiä, joka ei pelkästään kaataisi kipuansa päälleni äkäisinä tarinoina äkäisten tarinoiden perään, mitä kyllä myös rakastan, älkää käsittäkö väärin, vaan myös ottaisi minun tarinani vastaan, ottaisi tarinani käteensä, asettelisi sen muistikirjan väliin ja antaisi sen tulla, unohtua, osaksi kaanonia. Kirjallisuus ei ole pelkästään vuoropuhelu kirjoittajan ja lukijan välillä, se on myös vuoropuhelu kirjoittajien sukupolvien välillä, ja kuten tosielämässä, myös kirjallisuudessa on helppo olla julma ja hypätä äidin yli, talloa päältä, ottaa oikein vauhtia ja heittäytyä suoraan isoäidin syliin. 

Eevaa en ole tavannut koskaan, enkä usko tapaavani – hänen etsimisensä Tapiolassa sai minut ajattelemaan, että jos yrittää liikaa, eksyy varmasti – mutta työni on vienyt minut keskustelemaan esimerkiksi Märta Tikkasen, Merete Mazzarellan ja Kaari Utrion kanssa. Märtalla oli silloin jo led-valokynttilät, sillä sammuttaminen oli saattanut joskus unohtua, ja hän esitteli kaunista nojatuolia, jonka oli ostanut erään kirjallisuuspalkinnon voittorahoilla, tarjoili suklaalehtikeksejä; Merete oli ujo mutta utelias kuin lapsi, hänen kampauksensa ja pieni kehonsa toivat mieleeni Joan Didionin (josta ei koskaan tullut isoäitiä) ja hän istui kirjallisuusfestivaalin takahuoneessa miehensä kanssa ja he söivät kultaisiin papereihin käärittyjä konvehteja; Kaari puolestaan patisti minua ehdottomasti liittymään kirjailijaliiton jäseneksi ja ottamaan lisää tilaa haltuun. Hän puhui “meistä feministeistä”. Näistä naisista jokainen on ollut tavallaan kiinnostunut jakamaan omastaan, kannustamaan eteenpäin, nähnyt itsensä minussa eikä vain toisin päin – kirjailijana ja äitinä. Haluan ajatella, että Eeva tekisi samoin. Oikeastaan he kaikki sulavat välillä mielessäni yhdeksi kirjalliseksi isoäidiksi  – tähän joukkoon kuuluvat tietenkin myös Aila Meriluoto ja Eeva-Liisa Manner (joka muistuttaa ulkoisesti eniten mummiani, sillä hän ei koskaan hymyillyt kuvissa, ei edes silmillään) – ja vaikka en aina muista kuka kirjoitti mitä, enkä ole lukenut kaikkea mitä he ovat kirjoittaneet, tunnen kaiken mitä he ovat kirjoittaneet, tunnen heidän rehellisen huolenpitonsa, sellaisen jota äidit eivät koskaan voi tarjota lapsilleen, vaan pelkästään isoäidit, jotka ovat jo virheensä tehneet ja ymmärtäneet ettei äiti voi koskaan onnistua, että äiti kuolee eikä koskaan kuole samanaikaisesti ja siksi heillä on tilaa levollisuudelle, viisauksille, ei pelkästään elämiselle ja selviämiselle ja kuluttamiselle. Koen vastuuta heitä kohtaan, enkä voi olla ajattelematta: tuleeko minustakin joskus osa kirjallisen isoäidin yhteensulautumaa, ja jos, niin keiden kanssa? 

***

Asun nyt viidennessä asunnossa sitten eronjälkeisen muuton. En asu enää kotikulmillani, en lähelläkään. Olen tutustunut naapurissani asuvaan eläkeläisneitiin. Hän on äitini ikäinen isoäiti, näin tapahtuu kun elää tarpeeksi pitkään, hän rakastaa kaikkea taidetta ja kulttuuria, hänellä on vahvat mielipiteet, hänestä näkee että hän on elänyt, elää ja tulee elämään täysillä loppuun saakka. Hän tiputtaa postilaatikostani lehtileikkeitä koskien Tuomiokirkon konsertteja ja Fernando Pessoaa, kutsuu joskus luokseen syömään jäätelöä ja lähettää tekstiviesteinä dokumenttielokuvasuosituksia, jotka ovat aina juuri sitä mitä tarvitsen, tai koiransa kuulumisia. Hänelläkin on yksi tytär, johon hän suhtautuu intohimoisesti mutta paljon tilaa antaen. Ja joskus kun istun kirjoittamassa keittiössä, kuulen hänen askeleensa rappukäytävässä ennen kuin postiluukku kolahtaa, ja kuvittelen että se on Eeva, jolla on minulle asiaa.

Teksti: Koko Hubara
Kirjoittajan kuva: Jonne Räsänen / Otava
Kansikuvat: Kustantajat

Esseessä mainittuja kirjailijoita ja teoksia Kirjasammossa:

Eeva Kilpi
– Kuolinsiivous
– Naisen päiväkirja
– Tamara
– Kesä ja keski-ikäinen nainen

Saima Harmaja
– Sateen jälkeen

Volter Kilpi
– Alastalon salissa

Märta Tikkanen

Aila Meriluoto

Merete Mazzarella

Kaari Utrio

Eeva-Liisa Manner

Koko Hubara