Essee: Hirviö peilinä

Hirviö peilinä – kirjallisuuden ja kulttuurin pelottavia olioita

Lauri Lattu

Hirviöitä ei ole olemassa. Mutta hirviöitä on kaikkialla. Ne hiiviskelivät varjoissa jo kaukaisten esi-isiemme nuotiotulien valopiirien ulottumattomissa, ja sieltä ne ovat vaeltaneet kanssamme historian läpi Hollywoodin spektaakkeleihin saakka. Kirjallisuudessa hirviö on ollut läsnä aina mytologisista hirviöistä, kuten Edda-saagojen Fenris-susi tai Odysseian Scylla, tämän päivän kauhukirjallisuuteen saakka, jossa hirviö onkin edustanut vahvasti. Kauhukirjallisuus ja monet muut hirviöistä kertovat tarinat on kuitenkin usein leimattu halpahintaiseksi eskapismiksi. Eskapismi sanana tulee englannin kielen pakoa tarkoittavasta ’escape’-sanasta, ja pako on aina pakoa jonnekin, ei vain jostakin. Joten mihin me pakenemme, kun juoksemme arkista elämäämme pakoon hirviöiden syliin?

Tässä esseessä käyn lyhyesti läpi hirviöiden historiaa kirjallisuudessa ja valotan hirviöiden rakentumista. Lopulta pohdin sitä, mitä hirviö merkitsee meille, mitä hirviö haluaa näyttää meille. Englannin kielen sanan ’monster’ etymologia on latinan kielen sanassa ’monstrum’, joka tarkoittaa ennettä tai jumalallista varoitusta. Alkujuurena puolestaan on ’monere’, näyttää, huomauttaa, varoittaa. Hirviöt aina näyttävät, paljastavat meille jotakin todellisuudesta, jotakin itsestämme. Tai varoittavat meitä jostain itsessämme.

Lyhyessä esseessään ”Monster Culture (Seven Theses)” yhdysvaltalainen kulttuurintutkija Jeffrey Jerome Cohen on todennut: ”Hirviön ruumis on aina kulttuurinen ruumis.” Se on aina kulttuurinsa tuote, olento jota ei ole, mutta joka on olemassa kulttuurisena ilmiönä. Se heijastelee yhteiskuntaa, jossa se on syntynyt ja luotu. Se on kategorioita sekä rajoja rikkova olento, johon heijastamme pelkojamme, halujamme ja inhojamme. Hirviö syntyy meistä kaikista.

Hirviöiden historiaa

Monia hirviöitä pelättiin pitkin aikakausia, ja niinpä hirviöiden historia on myös pelon historiaa. Pelko – tai kauhu – on olennainen tekijä kauhukirjallisuudessa. Jollain tasolla se houkuttelee meitä, sillä kauhufiktion lumoa tuskin voi nykypäivänä kiistää. Jätän kysymyksen kauhun houkutuksesta käsittelemättä, sillä kyseessä on laaja ja monitulkintainen ongelma, johon ei löydy yksinkertaista vastausta. Tyydyn vain mainitsemaan, että kauhufiktio on ja tulee todennäköisimmin olemaan, joten ainakin osalla ihmisistä on tarvetta tuntea kauhunväristyksiä, oli sitten kysymyksessä eskapismi, katharsis tai todellisen maailman ongelmien käsittely kauhuteosten läpi. Henkilökohtaisesti koen kauhussa kiinnostavimmiksi teokset, jotka heijastelevat hirviöiden kautta todellisia kysymyksiä, mutta muunkinlaisia motiiveja kauhufiktion kuluttamiseen löytyy.

Kirjallisuuden hirviöiden historia on yhtä pitkä kuin kirjallisuuden historia. Keskityn kuitenkin tässä lyhykäisessä katsauksessani kauhukirjallisuuden hirviöiden historiaan vain sivuten mytologisia hirviöitä, keskiajan kummallisuuksia tai noitavainojen kauhuja. Näiden aiheiden ääressä on hyvä pitää mielessä, että kirjallinen kulttuuri on lähestulkoon kaikki, mitä tiedämme sen ajan ihmisten uskomuksista. Meidän on jokseenkin mahdotonta sanoa, mitä vaikkapa Liivinmaan maaseutuväestö ajatteli ihmissusista tai Pyreneiden kukkuloiden paimenet lohikäärmeistä yli vuosituhannen ajan, mikäli käräjäkirjoihin tai muuhun aineistoon ei ole sattumalta taltioitunut jotakin. Historiallisesti olemme menettäneet enemmän kuin taltioineet.

Homeroksen nimiin laitettu eepos Odysseia vilisee hirviöitä, kuten esimerkiksi merihirviöt Scylla ja Kharybdis, harpyijat ja kyklooppi Polyfemos. Niin ikään monissa mytologisissa teksteissä hirviöt raivoavat ja riehuvat, esimerkiksi Medusa, kentaurit ja monet muut Ovidiuksen Metamorfooseissa tai Fenris-susi ja jättiläiset Edda-saagoissa. Samoin keskiajalla erilaisia periferioita asuttivat mitä merkillisimmät hirviöt, kuten koirankuonolaiset tai päättömät ihmiset. Keskiajalla – 1300-luvun alkupuolella – englannin sana ‘monster’ ei viitannut lohikäärmeisiin tai vampyyreihin. Sen sijaan sillä viitattiin epämuodostumiin ja luonnonoikkuihin. Lähtökohtaisesti ‘monster’ ei ollut pelon lähde, vaikka niiden voitiin nähdä ennustavan katastrofia, sotaa tai muuta pahaa.

Noitavainojen leimahtaessa Euroopassa uuden ajan alussa, 1400–1600-luvuilla, hirviöt nostivat karvaisia, sarvekkaita päitään aivan uudessa hahmossa. Paholaiset, ihmissudet ja vampyyrit alkoivat vaania varjoissa. Uskonnollinen hysteria, jossa noitavainot ja kirkon reformiaallot sekoittuivat paranoidiseksi hullunmylläkäksi, olivat omiaan synnyttämään hirviökammon. Ensimmäiset varsinaiset ihmissusipelot ovat juuri tältä aikakaudelta, jolloin pelättiin noitien muuttavan ihmisiä susiksi tai muuttuvan itse susiksi.

Todellinen kauhukirjallisuuden hirviöiden aikakausi alkaa kuitenkin vielä myöhemmin. 1600–1700-luvuilla vaikutti Euroopassa valistukseksi kutsuttu aatesuuntaus, joka korosti järkeä ja tutkimusta tapoina saada tietoa maailmasta, aiemman teologisen ajattelun sijaan. Esimerkiksi 1755 tapahtunut, Lissabonin lähestulkoon täysin tuhonnut maanjäristys, herätti paljon keskustelua pahuuden ongelmasta. Miksi Jumala antoi tämän tapahtua? Tai kenties asialle oli Jumalasta riippumaton, järjellä ymmärrettävä syy. Enää ainoa vaihtoehto maailmanselitykselle ei ollut kääntyä teologian puoleen, vaan asioita voitiin pohtia maallisella järjellä.

Valistus pyrki (hieman karrikoiden) hävittämään emotionaalisuutta ja mysteeriä maailmasta. Jumalasta tuli pelkkä taivaallinen kellontekijä, joka laittoi asiat liikkeelle, ihmissudesta vain mielipuoli lykantrooppi ja tieteellinen maailmankuva halveksi tunnetta. Sen vastapainoksi nousi 1800-luvun vaihteessa romantiikka, joka nimenomaan vastasi tähän rationaaliseen maailmanselitykseen ja teolliseen vallankumoukseen syleilemällä tunnetta ja luonnon alkuvoimaista olemusta. Romantiikan perässä puolestaan marssivat gotiikka ja synkkä romantiikka, jotka ovat kauhukirjallisuuden alkusysäyksiä hirviöineen kaikkineen.

Hirviöt mönkivät esiin luolistaan irvistelläkseen meille synkästi goottilaisilta hautuumailta ja linnojen käytäviltä, joilla gotiikan sankarittaret pyörtyilivät teatraalisesti. Tunnetuimpia goottilaisen kirjallisuuden ytimessä olevia hirviöitä lienee Mary Shelleyn kehittelemä Frankensteinin hirviö, joka syntyi eräänä synkkänä ja myrskyisenä yönä  1818.[1] Samassa kulttuurisessa aallossa syntyi toki myös – myöhäisgotiikan edustajana – eräs hyvin tuntemamme vampyyrikreivi, Bram Stokerin Dracula (1897).

Goottilaisen kirjallisuuden alkuaikoina, 1700–1800-luvuilla, tapahtumat sijoittuivat vielä “sivistyneeksi” käsitettyyn Eurooppaan, esimerkiksi Saksaan, Ranskaan tai Englantiin; tai Edgar Allan Poen tapauksessa Yhdysvaltoihin. Vähitellen hirviöt kuitenkin painuivat kohti periferiaa: ne muuttivat kolonialistisen rasismin heijastumina Intiaan, Afrikkaan, Etelä-Amerikkaan tai Itä-Euroopan vähemmän sivistyneiksi ajatelluille alueille, kuten mainittu pitkähampainen kreivi Romaniasta.

1900-luvun alkupuolella kauhukirjallisuudessa syntyi merkittävä käänne, kun H. P. Lovecraft raahasi hirviöt pois goottilaisten linnojen käytäviltä väijymästä huokailevia neitoja. Lovecraftin tieteiskauhu, jota usein kutsutaan kosmiseksi, lähtee olettamuksesta, että hirviöt ovat vain jotain meille tuntemattomia olentoja, ja koska ne ovat meille vieraita, ovat ne myös kammottavia.

Huolimatta ksenofobisesta asenteestaan Lovecraftia pidetään nykyaikaisen kauhukirjallisuuden isänä. Eräs merkittävä tekijä oli myös hänen realismia tavoitteleva tyylinsä. Huolimatta koukeroisista lauseista Lovecraft työnsi parhaat tekstinsä täyteen aikansa tieteen yksityiskohtia noudattaen Poen ajatusta, että kauhutarina on parasta kertoa ikään kuin huijauksena: tämä todella tapahtui, usko tai älä! Esimerkiksi pienoisromaanissaan Hulluuden vuorilla (1936) Lovecraft vyöryttää lukijan silmien eteen sellaisen määrän aikansa paleontologista ja geologista tietoa, että heikompaa hirvittää – kääntäjästä puhumattakaan. Hän kuvailee tarinan hirviöitä lähestulkoon uuvuttavalla tarkkuudella, eikä tempun tehokkuutta voi olla ihailematta, varsinkaan jos sijoittaa itsensä sen ajan lukijan kenkiin.

Lovecraftin jälkeen seuraava merkittävä kauhukirjallisuuden nimi on tietenkin Stephen King, joka räjäytti pankin lopullisesti. Kingin parhaiden teosten lumovoima tuntuu olevan nimenomaan siinä, kuinka hän rakentaa realistisen maailman henkilöineen. Maailman, johon jokin kaamea hirviö sitten tunkeutuu. Oli kyse sitten todellisesta tunkeutumisesta tai vertauskuvallisesta, Kingin tunnetuimpien teosten Uinu, uinu lemmikkini (1983) ja Hohto (1977) lähtökohta on amerikkalaista perhettä uhkaava ulkopuolinen voima. Kingin jälkeen ja jo hänen aikanaan 1900-luku on hirviöiden kulta-aikaa. Elokuvien kankaalla on viime vuosisadalla ja tämän vuosituhannen alussa loikkinut jos jonkinlaista vipeltäjää, King Kongista ihmissusiin ja puolikärpäsihmisistä jättiläismuurahaisiin, ja sama kavalkadi kauhuja – toisinaan koomisia – asuttaa myös kauhukirjallisuuden sivuja.

Viimeisin merkittävä käänne kirjallisuuden hirviöiden historiassa on niiden subjektiviteetti. 1900-luvun aikana ja etenkin 2000-luvulla hirviö on muuttunut kokevaksi ja tuntevaksi olennoksi, jonka haasteet saattavatkin olla sosiaalisia. Sen täytyy löytää oma paikkansa maailmassa hirviömäisyydestään huolimatta. Hirviö ei siis enää ole vain jotain, joka uhkaa meitä ja joka täytyy tuhota.

Feminismin ja postkolonialismin vaikutusta tähän hirviön subjektiviteetin kehitykseen ei voi ohittaa: samalla kun feminismi pyrki nostamaan naisen subjektiksi ja toimijaksi silkan objektina olon sijaan ja postkolonialismi teki samaa kolonialismin tai rasismin kohteina olleille väestöille, kirjallisuudessa hirviö alkoi kokea tunteita. Kehitys ei toki synny tyhjästä, ja esimerkiksi Shelleyn Frankensteinin hirviö on selvästi tunteva olento. Jopa arkkirasisti Lovecraft kirjoitti Hulluuden vuorien Muinaisista olennoista: “Polttiaisia, kasveja, hirviöitä, tähtien sikiöitä – mitä ne olivatkaan olleet, olivat ne silti inhimillisiä!” Kyseisiä otuksia on melkoisen vaikea ajatella inhimillisinä, mutta Lovecraft selvästi jo heijastelee myöhempää kehitystä.

1900-luvun lopussa ja 2000-luvulla tämä kehitys on saavuttanut jonkinlaisen huipun. Ihmissusista, vampyyreistä tai muista klassisista hirviöistä kertovien teosten ytimessä on yhä useammin hirviön itsensä kokemus – usein nimenomaan ulkopuolisuuden kokemus. Kirjallinen hirviö on siis kulkenut erilaisten vaiheiden läpi, alkaen mytologisista ja usein symbolisiksi tulkittavista hirviöistä ja päätyen itseään etsivään hirviöparkaan, jolle todellisia hirviöitä ovat usein ymmärtämättömät ihmiset.

Hirviöitä luomassa

Hirviö täytyy luoda. Se ei ole olemassa itsestään, vaan vaatii luomisprosessin, jonka kirjallisuudessa luonnollisesti toteuttaa kirjailija. Hirviö on tyypillisesti kategorioita rikkova olento, jota emme voi sisällyttää yhteen ontologiseen kategoriaan: Dracula on elävä ja kuollut, Cthulhu on mustekalan, humanoidin ja lohikäärmeen sekasikiö ja niin edelleen. Seuraavaksi tarkastelen erilaisia tapoja rakentaa kauhukirjallisuuden hirviöitä pohjaten amerikkalaisen taiteenfilosofi Noël Carrollin ajatuksiin. Esimerkkiteoksina käytän pääsääntöisesti Bram Stokerin Draculaa, Marko Hautalan Kuokkamummoa sekä Leväluhtaa, R. L. Stevensonin The Strange Case of Dr. Jekyll and Mr. Hydeä ja H. P. Lovecraftin novellia ”Cthulhun kutsu”.

Ollakseen kauhistuttava hirviön on useimmiten kyettävä uhkaamaan meitä fyysisesti: satuttamaan, vahingoittamaan, tappamaan. Kuitenkin tehokas hirviö luo kauhua muullakin tasolla, parhaimmillaan jopa uhkaa ontologisia[2] käsityksiämme ja koko todellisuuskuvaamme. Carroll on jakanut hirviön luomisprosessin neljään erilaiseen vaihtoehtoon, joita toki voidaan myös yhdistellä: yhdistäminen (‘fusion’), jakaminen (‘fission’), suurentaminen (’magnification’) ja kauhea metonymia  (’horrific metonymy’)[3].

Yhdistäminen on Carrollin mainitsemista keinoista yksinkertaisin ja mahdollisesti myös vanhin. Monet mytologian hirviöt, häränpäinen Minotauros tai lintujen ja naisten osista yhdistetyt seireenit, ovat muotoutuneet yhdistämällä: niissä on yhdistetty ihmisen ja eläimen osia rikkoen ontologisia käsityksiämme siitä, mitä ihmiset ovat. Kahdesta eri kategoriasta yhdistyneet olennot särkevät kategorioiden rajat ja ovat niin ollen epäpuhtaita, koska ne eivät noudata ihmisen niille asettamia raameja. Täten ne pakottavat meidät pohtimaan mahdollisuutta, että kategoriat rikkoutuvat myös todellisessa luonnossa, eivätkä ihmistieteen asettamat rajat ole ikuisia tai välttämättä edes todellisia.

Bram Stokerin klassikkoromaanin Dracula nimikkovampyyri on oivallinen esimerkki kauhukirjallisuuden hirviöstä, joka muotoutuu yhdistämällä: kreivi Dracula on yhtä aikaa kuollut ja elävä rikkoen kaksi merkittävintä ontologista kategoriaa. Stoker käyttää romaanissaan vampyyristä termiä epäkuollut (’Un-Dead’). Koko sana on ristiriitainen. Kuolema on elämän poissaoloa, eikä olento voi olla sekä elossa että kuollut – paitsi vampyyri (tai zombie, haamu, mikä tahansa elävä kuollut). Kuolema on negatiivinen kategoria, kuolema on elämän poissaoloa. Liittämällä siihen negatiivisen etuliitteen termi muodostaa kaksoisnegatiivin ja paljastaa hirviön – tässä kreivi Draculan – olemuksen kategorioiden välissä vaanivana olentona.

Kreivi Draculan voimista kenties kauhistuttavin on levittää kiroustaan eteenpäin. Romaanissa hän tartuttaa kaksi naista, Lucy Westenran ja Mina Harkerin. Tartunnat johtavat vakaviin kategorisiin seurauksiin, sillä niiden jälkeen kumpikaan naisista ei enää pysy viktoriaanisen yhteiskunnan naiselle asettamassa tiukassa roolissa äitinä ja kodinhuoltajana. Sen sijaan Lucy alkaa toteuttaa seksuaalisuuttaan aktiivisesti, ja Mina puolestaan muuttuu niin pitkälle, että vampyyriasiantuntija tohtori Van Helsing jopa innostuu kehumaan hänellä olevan “miehen aivot”. Lopulta molempien pyrkimykset murtautua ulos heille asetetuista kategorioista estetään: Lucy tapetaan (tai kenties olisi oikeammin sanottu: tuhotaan) ja Mina päätyy synnyttämään aviomiehelleen Jonathan Harkerille pojan vajoten takaisin hänelle ulkoa asetettuun rooliin. Dracula toki surmataan myös, ja näin kategoriarikkomukset estetään ja rajat pysyvät voimassa.

Niin ikään Lovecraftin kuuluisimman hirviön, Suuren Cthulhun (tai oikeammin tässä on kyse Suurta Cthulhua esittävästä patsaasta), mainitaan “herättävän mielikuvia mustekalasta, lohikäärmeestä ja ihmisestä”. Kyseessä on Lovecraftin muissakin teksteissä esiintyvä metodi, jossa hän kuvaa hirviöitä erilaisten olentojen fuusiona. Lovecraft pyrkii kuitenkin pidemmälle kuin vain yhdistelemään toisiinsa sopimattomia kategorioita uudeksi, rajoja rikkovaksi olennoksi: kuten sana ’mielikuva’ edellä olevassa lainauksessa antaa ymmärtää, kyse on jostain määritelmiään suuremmasta asiasta.

Sanojen ongelma on se, etteivät ne voi koskaan kuvailla asiaa loppuun asti. Lovecraftin hirviöt ovat ihmismielelle ja aisteille vieraita olentoja, joita voidaan kuvata vain vajavaisesti, yhdistämällä ajatuksia jo tuntemistamme olennoista. Cthulhu ei siis varsinaisesti ole mustekalan, lohikäärmeen ja ihmisen yhdistelmä, vaan se herättää mielikuvia niistä, mutta on tosiasiassa jotakin paljon enemmän. Kuvittele, että sinun tulisi kuvailla hyeena ihmiselle, joka ei koskaan ole nähnyt sellaista tai kuullutkaan kyseisestä olennosta. ”Hieman kuin koira, mutta kissan piirteitä.” Et voisi kuvailla hyeenaa koskaan niin, että kuulija saisi lopullisesti oikean käsityksen siitä, minkälaisesta olennosta on kyse.[4] Lovecraftin hirviöt siis aiheuttavat meille paitsi kategorisen kriisin, myös uhkaavat sanojemme – yhden tärkeimmistä kommunikaatiokeinoistamme – tehoa.

Jakaminen on puolestaan hieman vaikeampi ja harvinaisempi tekniikka hirviön luomisessa. Carrollin mukaan jakaminen esiintyy tyypillisesti ihmissusitarinoissa, joissa kaksi olentoa asuttaa samaa ruumista, mutta ajallisesti jakautuneena, eli fissioituneena. Toinen erinomainen esimerkki jakamisesta on Robert Luis Stevensonin pienoisromaanin The Strange Case of Dr. Jekyll and Mr. Hyde tohtori Jekyll, joka kehittämänsä ihmeellisen aineen avulla jakautuu kahtia ja ulkoistaa epämiellyttävät piirteensä sekä tarpeensa alter egolleen herra Hydelle. Herra Hyde ja tohtori Jekyll kuitenkin asuttavat samaa ruumista, mutta vuorotellen: he ovat siis ajallisesti jakautuneita. 

Suurentaminen on usein kauhuelokuvissa nähtävä elementti: jokin olento – tyypillisesti jo ennalta epäpuhtaana tai kauhistuttavana pidetty, kuten hämähäkki – suurennetaan luonnottomiin mittasuhteisiin. Kirjallisuuden puolelta toimivan esimerkin tästä tarjoaa Hautalan Leväluhta, jossa oletettavasti avaruudesta peräisin oleva limasieni, luonnostaan saalistaja, kasvatetaan valtaviin mittasuhteisiin. Suurentaminen on viime kädessä yksinkertainen tehokeino, mutta parhaimmillaan hyvin toimiva ratkaisu.

Leväluhdan uhrilähteessä piilevä olento on kuitenkin myös yhdistymisen kautta hirvittävä, sillä siinä yhdistyvät todella ristiriitaiset kategoriat: älyttömänä pidetyt sienet ja tietoisen kaltainen ajattelu. Olento pystyy kopioimaan ihmisruumiita ja jopa esittämään ihmistä. Sen annetaan ymmärtää olevan jossain määrin intentionaalinen, tarkoitushakuinen toimija, joka on äärimmäinen kategoria ihmisyydestä: eläimen ei oleteta pystyvän suunnittelemaan toimintaansa[5], vaan se toimii puhtaasti viettiensä mukaan.

Jo Tappajahai-elokuva (1975), Daphne du Maurierin pienoisromaani Linnut (1952) sekä siitä tunnetumpi Hitchcockin elokuvaversiointi (1963) ja monet muut teokset ovat käyttäneet tätä ajatusta viettipohjaisen olennon tietoisesta toiminnasta. Leväluhdassa Hautala vie tempun häiritseville tasoille, jo siksikin, että sieni on tietoisuusasteikollamme vielä huomattavasti eläintä alempana. Lopulta asetelma kuitenkin kääntyy päälaelleen ja sienihirviö pakottaa meidät pohtimaan, onko tietoisuutemme hyvä asia. Se näyttää meille oman tietoisuutemme lähinnä kärsimyksenä, jota vastaan heitetään mantra “Vapautukoot kaikki elävät olennot kärsimyksestä” ja mahdollisuus yhdistyä Leväluhdan lähteessä väijyvään limasieneen.

Viimeinen Carrollin listalla on kauhistuttava metonymia. Tässä yhdistellään kauhistuttavia elementtejä johonkin, joka ei luonnostaan ole pelottava. Sarjamurhaajista kertovat kauhuteokset ovat tyypillisiä esimerkkejä kauhistuttavasta metonymiasta, sillä sarjamurhaajat ovat pohjimmiltaan ihmisiä ja siksi lähtökohtaisesti epäkauhistuttavia. Vasta, kun näihin ihmishahmoihin yhdistetään pelottavia elementtejä, ne muuttuvat hirviömäisiksi.

Kauhistuttavan metonymian ei toki tarvitse rajoittua ei-kauhistuttaviin olentoihin. Esimerkiksi jo mainittu Dracula yhdistyy romaanissa toistuvasti syöpäläisiin kuten rottiin. Sillä siis voidaan korostaa muutoinkin hirviömäisen olennon yhteyttä uhkaaviin seikkoihin, mutta kiinnostavimmillaan kauhistuttava metonymia esiintyy silloin, kun sen kohteella ei ole itsessään hirviömäisiä piirteitä, sillä hyvin toteutettuna ristiriita toimii.

Hautala käyttää kauhistuttavaa metonymiaa erinomaisen tehokkaalla ja mielenkiintoisella tavalla romaanissaan Kuokkamummo. Teoksessa kerrotaan urbaania legendaa Kuokkamummo-nimisestä hahmosta. Hahmolle annetaan monia perinteisiä hirviömäisiä piirteitä, kuten musta kieli ja poikkeukselliset silmät, mutta jutun juoni paljastuu vasta kirjan lopussa: hahmo ei esiinny kirjassa lainkaan. Kuokkamummoa – Hautalan hirviöistä Leväluhdan sienen lisäksi mielenkiintoisinta – ei siis ole olemassa. Kyseessä on pelkkä legenda, jota rakennetaan yhdistämällä kauhistuttavia piirteitä. Muuta vaarallista kirjassa toki on, sekä asioita, jotka pitävät Kuokkamummon legendaa elossa, mutta ei mummoa itseään. Mummot sinänsä eivät ole pelottavia, päinvastoin, mummot edustavat mielessämme turvaa, lapsuuden kesiä ja pullantuoksua. Niinpä kauhistuttavien piirteiden yhdistäminen mummoon rikkoo jälleen perustavanlaatuista kategoriaa mielessämme, vaikka mummo itse ei romaanissa esiinnykään.

Edellä esitellyt hirviöiden rakennustavat ovat tapoja ylittää pelkkä ruumiillinen uhkaavuus ja saavuttaa jotain syvempää, sillä hirviön on uhattava muutakin kuin välitöntä turvallisuudentunnettamme ollakseen tehokas elementti kirjallisuudessa. On pyrittävä syvemmälle ja järkytettävä tasapainoa, useimmiten nimenomaan ontologista tasapainoa: tällaista ei pitäisi olla, tämä on järkyttävää. 

Yhdistelmäolennot kuten Dracula, Cthulhu tai Leväluhdan sienihirviö rikkovat ajatusta siitä, mitä elämä on, mitä eläimet, sienet ja ihmiset ovat. Ne uhkaavat käsitystämme todellisuuden luonteesta, väittävät meille, ettei tiede voikaan kategorisoida kaikkea, että ymmärryksemme ei riitä. Vakavimmillaan Cthulhu – meille täysin käsittämätön olento, jota voidaan kuvailla vain yhdistelemällä yhteenkuulumattomia kategorioita silti jättäen kuulijalle tai lukijalle vain kalpea aavistus olennon todellisesta olomuodosta – uhkaa koko ihmisenä olemisen perustaa. Emme voi kuvailla sitä. Voimmeko kuvailla mitään muutakaan? Ymmärtääkö toinen ihminen koskaan todella, mitä koetan sanoa?

Jakautuneet olennot toimittavat samaa virkaa kuin yhdistetytkin: ne hajottavat käsityksen – tai vähintäänkin uhkaavat sitä – siitä, mikä olento pohjimmiltaan on. Ihmissuden ruumista asuttaa kaksi päällekkäistä olentoa, susi ja ihminen. Samoin hillityn ja hyvämaineisen tohtori Jekyllin ruumiissa asustaa alhaisia viettejään epäröimättä totteleva herra Hyde. Herra Hydekin muuttuu tohtori Jekyllin ystäville tunnistamattomaksi kasvoiltaan, vaikka on kuitenkin käytännössä samaa ruumista asuttava tietoisuus. Nämä yhdistelmäolennot herättelevät kaikuja psykologisesta kauhusta: asustaako meissä kaikissa sisällä hirviö, joka voi tulla esiin dissosiaatiotilassa tai vaikkapa meille täällä pohjolassa niin tutussa humalaisessa rähjäämisessä?

Suurentaminen tuo nähtäville kammoksutun, jota pidämme suhteellisen harmittomana sen koon takia. Hyönteiset ovat monille ihmisille enemmän tai vähemmän inhottavia. Sienien vieraus, niihin yhdistyvä sairauden tai myrkyllisyyden kammo tekevät niistäkin enemmän tai vähemmän yököttäviä suurelle osalle ihmiskuntaa – tässä on syytä muistaa, että sienten syöminen ei ole laajemmalti ollut Euroopassa tapana, ja Itä-Suomea lukuun ottamatta se on vasta viime vuosisadan loppupuolella yleistynyt Suomessa. Suurennettu hirviö ei ainoastaan uhkaa meitä fyysisesti, vaan myös herättää inhon ja jopa kuvotuksen tunteita. Se on likaa tai epäpuhtautta väärässä paikassa, väärässä olomuodossa, väärässä kategoriassa.

Kauhistuttava metonymia rikkoo niin ikään kategorisia rajoja yhdistämällä ei-hirviömäiseen hirviömäisiä elementtejä. Hirviö ei ole itsessään ensikatselemalla hirviömäinen, mutta sen yhteys saastaisina, pelottavina tai uhkaavina pidettyihin asioihin muuttaa sen olomuotoa ja saa meidät epäilemään havaintojamme. Syntyy kognitiivinen ristiriita, kun vaarattomana pidetty hahmo yhdistyy uhkaaviin tekijöihin.

Hirviö peilinä

Hirviö on pahuuden kuvastin. Se useimmiten väistää metafyysisen ja filosofisen pohdiskelun pahuuden olemuksesta ja mahdollistaa sen kohtaamisen fyysisenä, olemassaolevana ilmiönä, jota vastaan voidaan taistella. Se hävittää ihmisen toiminnan jäljen pahuudesta, ihmisen vastuun, mutta toisaalta se antaa meille mahdollisuuden kohdata pahuus ja kertoa tarinaa sen tuhosta.

Hirviön pahuus ei silti ole universaali ilmiö. Kuten jo mainittua, hirviön ruumis on aina kulttuurinen ruumis. Mikä on sinulle tai minulle pelottavaa, ei välttämättä ole sitä kaikille muille. Myös teksti, jossa hirviö esiintyy, kertoo sen pelottavuudesta. Alkuperäisessä Star Wars -elokuvatrilogiassa yksi hyvän puolella taistelevista päähenkilöistä on karvainen, suurikokoinen kädellinen avaruusolio nimeltä Chewbacca. Sama olento voisi helposti olla kauhukertomuksen hirviö, jos se asetettaisiin erilaiseen kontekstiin. Sen lisäksi, että hirviö on kulttuuriin sidottu, se on sidottu omaan tekstiinsä: jos Chewbaccasta kerrottaisiin meille, kuinka se vaanii pimeydessä ja syö pikkulapsia, se näyttäytyisi pelottavana hirviönä.

Hirviö heijastaa siis aikansa pelkoja ja ahdistuksia, aikansa kuvaa pahuudesta. Draculassa uhatuksi joutuu viktoriaaninen, kolonialistinen patriarkaatti, kun Itä-Euroopan periferiasta saapuva vampyyri tartuttaa naiset ja saa nämä pyrkimään pois miesten valtapiiristä. “Cthulhun kutsussa” aikansa tiede ja tieteellinen, mekanistinen maailmankuva joutuu koetukselle – Lovecraftin tekstit saavat tässä suhteessa jopa huvittavia sävyjä, kun hän tunnustuksellisena ateistina viljelee adjektiiveja kuten paha, demoninen tai hornamainen. Leväluhdassa puolestaan epäillään jälkimodernille ajalle tyypillisesti tietoisuuden hyödyllisyyttä, kun limasienimäisen hirviön kautta tarjoillaan kaikille ajatteleville olennoille vapahdusta kärsimyksestä liittymällä hirviön kollektiiviseen tajuntaan. Kuokkamummon nimikkourbaanilegenda vaarantaa käsityksemme itsestämme rationaalisina, tieteellisinä ajattelijoina osoittamalla meille, kuinka jopa sivistyneessä Suomessa urbaanilegendat elävät ja voivat hyvin.

Kaikissa edellä mainituissa kyse on ulkopuolisista uhista vallitsevalle järjestykselle. Hirviö uhkaa ja on kammottava, mutta kuitenkin kiehtoo meitä äärettömästi. Se näyttää meistä puolia, jotka haluaisimme piilottaa. Jeffrey Jerome Cohen kirjoittaa: “Hirviön pelko on itse asiassa eräänlaista himoa.” Hirviö on paitsi kategorinen rikkomus, myös tapa käsitellä näitä himoja turvallisesti, sillä useimmiten hirviö voitetaan ja se tuhotaan. Näin vaaralliseksi koettuja tunteita tai himoja voidaan prosessoida päästämättä niitä lopullisesti irti, antamatta niiden horjuttaa järjestystä tai särkeä kategorioita, joiden ulkopuolella hirviöt vaanivat valmiina ahmaisemaan niiden väliin eksyneet.

Kuten Draculan tartuttamien Mina Harkerin ja Lucy Westenran esimerkissä nähdään, hirviön tuhoaminen johtaa hirviön aiheuttaman kategoriarikkomuksen päättymiseen ja rajojen palauttamiseen entiselleen. Hirviö on näiden rajojen ja kategorioiden välissä, se näyttää meille, minkälaiset kauhut odottavat niitä, jotka uskaltavat rikkoa yhteiskunnan asettamia rajoja ja mitä sellaisille hirvityksille tehdään. Niiltä leikataan pää irti ja sydän lävistetään vaarnalla.

Nykyaikaisessa kauhukirjallisuudessa hirviötä ei kuitenkaan usein voiteta: Leväluhdan lopetuksessa hirviö on vallannut näkökulmahahmon, ja “Cthulhun kutsu” päättyy kertojan varoitukseen “Mikä on noussut, voi upota, ja mikä on uponnut, voi nousta”. Usein hirviö jopa nähdään sympaattisena, kuten jo Shelleyn Frankenstein vihjailee ennen aikojaan. Tällöin hirviöiksi voivatkin kohota kategorioitaan ja rajojaan sairaalloisen mustasukkaisesti vahtivat ihmiset. Hirviö voi näin olla myös subversiivinen olento, joka pyrkii horjuttamaan olemassa olevaa järjestelmää ja tarjoaa tapoja nähdä sekä kokea sen ulkopuolelle.

Halki aikakausien ihmiskunta on perustellut raakuuksiaan leimaamalla kanssaihmiset hirviöiksi, kuten esimerkiksi Natsi-Saksan juutalaisvainoissa – jotka ovat keskiajan Euroopan juutalaisvainojen mekanisoitu huipentuma – Jugoslavian sisällissodan raakuuksissa tai Ruandan kansanmurhassa. Hirviö on toinen, vieras, joka täytyy tuhota. Myös sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöt ovat saaneet oman osansa hirviösyytteistä, vielä pitkälle 1900-luvulle asti hirviöt ovat usein edustaneet homoseksuaaleja tai transsukupuolisia.

Modernissa kauhufiktiossa hirviö ei ainoastaan jää vaanimaan meitä, vaan se on myös subjekti. Se on protagonisti, päähenkilö, jonka tehtävä ei ole enää vain pelotella avuttomia uhrejaan, vaan etsiä omaa paikkaansa maailmassa. Näin hirviö voi – sen sijaan, että uhkaisi järjestystämme ja ansaitsisi tuhon – antaa äänen yhteiskunnassamme toisiksi koetuille, kuten rodullistetuille ryhmille tai sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöille. Ihmissusifiktion kehityksessä esimerkki näkyy paremmin kuin missään muualla: ihmissusi oli pitkään joko kammottava hirviö – ensimmäisen maailmansodan aikaan britit haukkuivat saksalaisia ihmissusiksi, ja toisen maailmansodan aikaan natsit pyrkivät käyttämään ihmissusitematiikkaa symbolisesti hyväkseen – tai maskuliinisen, väkivaltaisen alitajunnan kanssa painiva mies, onneton uhri. Toisen maailmansodan jälkeen ja feminismin nostaessa päätään ihmissusi sai uusia tulkintoja, joissa usein keskiössä on naiseus ja suden hahmon mahdollistama luonnollinen seksuaalisuuden kokeminen. Myös transsukupuolisuus ja homoseksuaalisuus ovat usein löytäneet ihmissuden ruumiista paikan, johon paeta ympäröivän maailman sortoa ja ymmärryksen puutetta.

Kauhukirjallisuus, samoin kuin tieteiskirjallisuus, on tietenkin aina katsonut sinne, minne realistisempi kirjallisuus pyrkii olemaan katsomatta: mahdollisuuksien ja mahdottomuuksien maailmaan. Kenties juuri siksi hirviöt ovat olleet etunenässä vaatimassa oikeuksiaan naisten, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen, rodullistettujen ja muiden sorrettujen kanssa. Kerran oli mahdotonta ajatella naisen olevan tasavertainen miehen kanssa, “väärään” ihonväriin syntyneen ansaitsevan kansalaisoikeuksia tai samansukupuolisten voivan mennä naimisiin. Kerran oli mahdotonta ajatella ihmissuden voivan tuntea, kaivata rakkautta ja hyväksyntää. Kirjallisuus heijastelee todellisuutta, ja kuten sanottua, hirviö näyttää meille jotakin. Samaan aikaan se tarjoaa pakopaikan, ei ainoastaan pakoreittiä. Se, mihin pakenemme, voi olla paitsi kauhistuttava surman syli, myös turvallinen paikka kokea ja olla itsensä.

Lopuksi:

Hirviö on moniulotteinen käsite. Se syntyy kulttuurista, mutta on myös olemassa sen ulkopuolella. Sitä ei voi kuvata lyhyesti, ja se on aina ajallinen olento. Vampyyri 1500-luvun romanialaisille tarkoittaa täysin eri asiaa kuin Stokerin omaa mahdollista tukahdutettua homoseksuaalisuutta ja aikansa viktoriaanista yhteiskuntaa heijasteleva kreivi Dracula, joka puolestaan poikkeaa täysin Anne Ricen avoimen homoeroottisista vampyyreistä tai Mauri Kunnaksen pohjimmiltaan harmittomasta vampyyrivaari von Drakkulasta. Jokaisella aikakaudella on omat hirviönsä, jokainen aikakausi tarvitsee omat hirviönsä.

Hirviöt ovat meidän kuviamme, joiden harteille sälytämme pahuuden, mutta myös salaa himoitsemamme asiat. Ne ovat myyteistä ja taruista tarpeellisimpia, minkä todistaa jo niiden sitkeys vaania mielikuvituksemme rajoilla vuosisadasta toiseen. Nykypäivän Suomessakin julkaistaan kauhukirjallisuutta enemmän kuin koskaan, ja lapsille sekä nuorille suunnatuissa teksteissä vilisee hirviöitä.[6]

Kuten Cohen kysyy: “Onko hirviöitä todella olemassa? Niitä täytyy olla, sillä jos ei ole, kuinka me voimme olla olemassa?” Hirviö elää ja voi hyvin ja on valmiina näyttämään meille uuden maailman, jos vain uskallamme katsoa sen peiliin.

Teksti: Lauri Lattu
Kuva 1: Molly Blackbird / Unsplash
Kuva 2: Kustantajat
 

Alaviitteet:

  [1] Frankenstein todella syntyi synkkänä yönä, kun sadetta pitävät Mary Godwin (sittemmin Shelley), tuleva aviomiehensä Percy Shelley, Lordi Byron ja John Polidori kilpailivat kauhutarinoiden kirjoittamisessa.
  [2] Ontologia viittaa tässä ajatuksiin, käsityksiin ja oppiin siitä, mitä on tai voi olla olemassa.
  [3] Metonymia tarkoittaa ilmausta, jossa käsitteeseen viitataan toisella siihen liittyvällä käsitteellä. Esimerkiksi ilmaus ”olin kupilla” tarkoittaa ”olin juomassa alkoholia (luultavasti kohtalaisen paljon)”.
  [4] Monien keskiajan merkillisten hirviölegendojen on arveltu syntyneen juuri tästä ongelmasta, sanojen riittämättömyydestä. Kun kaukomailta palannut matkailija on kuvaillut jotain eksoottista eläintä kotimaassaan, se on välittömästi ymmärretty väärin ja kuulijoiden mielessä paisunut hämmästyttäväksi hirviöksi.
  [5] Nykyinen eläinten tietoisuuden tutkimus, kognitiivinen etologia, haastaa käsitystä voimakkaasti, mutta viittaan tässä perinteisempään ajatteluun ihmisen ja eläimen eroista.
  [6] Itse Suuri Cthulhu vilahtaa nykyisin jo Tatu ja Patu –lastenkirjasarjan sivulla.

Lähteet:

-Benshoff, Harry M.: “The Monster and the Homosexual”. Teoksessa The Dread of Difference: Gender and the Horror Film (2014). Toim. Grant, Keith Barry. University of Texas Press.
-Beresford, Matthew (2013): The White Devil: the Werewolf in European Culture. Reaktion Books.
-Bouet, Elsa: “Utopian Leprosy: Transforming Gender in Bram Stoker’s Dracula and History in the Strugatsky Brothers’ The Ugly Swans”. Teoksessa Disgust and Desire: the Paradox of the Monster (2018), toim. Wright, Kristen. Brill Publishing.
-Braudy, Leo (2016): Haunted: On Ghosts, Witches, Vampires, Zombies and Other Monsters of the Natural and Supernatural Worlds. Yale University Press.
-Carroll, Noël (1990): The Philosophy of Horror or the Paradoxes of the Heart. Routledge.
-Carroll, Noël: “Fantastic Biologies and the Structures of Horrific Imagery”. Teoksessa The Monster Theory Reader (2020), toim. Weinstock, Jeffrey Andrew. University of Minnesota Press.
-Cohen, Jeffrey Jerome: “Monster Culture (Seven Theses)”. Teoksessa The Monster Theory Reader (2020), toim. Weinstock, Jeffrey Andrew. University of Minnesota Press.
-du Coudray, Chantal Bourgault (2006): The Curse of the Werewolf – Fantasy, Horror and the Beast Within. I. B. Tauris Books.
-Creed, Barbara: “Horror and the Monstrous-Feminine: An Imaginary Abjection”. Teoksessa The Dread of Difference: Gender and the Horror Film (2014). Toim. Grant, Keith Barry. University of Texas Press.
-Hautala, Marko (2014): Kuokkamummo. Kustannusosakeyhtiö Tammi.
-Hautala, Marko (2018): Leväluhta. Kustannusosakeyhtiö Tammi.
-Kierney, Richard (2003): Strangers, Gods, and Monsters: Interpreting Otherness. Routledge.
-Lovecraft, H. P.: "Cthulhun kutsu", teoksessa Väri avaruudesta ja muita Cthulhu-mytologian tarinoita (2020), kääntänyt ja kommentoinut Lauri Lattu. Nysalor kustannus. Alkuteos: "The Call of Cthulhu" 1926, julkaistu ensi kerran Weird Tales -lehdessä 1928.
-Stephenson, Robert Louis (1886): The Strange Case of Dr. Jekyll and Mr. Hyde. Ladattu osoitteesta www.gutenberg.org.
-Stoker, Bram (1897): Dracula. Ladattu osoitteesta www.gutenberg.org.
-Weinstock, Jeffrey Andrew: “Introduction: A Geneaology of Monster Theory”. Teoksessa The Monster Theory Reader (2020), toim. Weinstock, Jeffrey Andrew. University of Minnesota Press.