Susi, Pauliina

Seuraavaa tuotostani en ole heille lukenut. Romanttinen tarina nimeltä Ruusupensas: noin 150 sivua palavaa nuorta lempeä ja hassuja väärinkäsityksiä – niin hirveä tekele, etten ole pystynyt lukemaan sitä itsekään. Muistaakseni siihen ei ollut tyytyväinen myöskään yhdeksän-kymmenvuotias minäni.

Tarinoiden kirjoittaminen jatkui. Koulussa aineitani luettiin ääneen tunneilla, nautin suuresti keskusteluista, joita ne herättivät. Kirjoitin näytelmän, jonka luokka esitti ja joka painettiin Opettaja-lehteen, osallistuin kirjoituskilpailuihin, tulin palkituksi ja minua haastateltiin radioon. Joskus viidentoista kieppeillä herkuttelin ajatuksella, voisiko minusta tulla kirjailija, olisiko minusta siihen. Kiehtova ajatus, pelottavakin. Silloin, ja yhä.

Alettuani opiskella ja saatuani lapset kaikki huvikseen kirjoittaminen jäi. Suhtauduin intomielisesti toimittajantyöhön, se tyydytti kirjoittamisenhaluni kokonaan. Perhe oli elätettävä, opinto- ja asuntolainoja lyhennettävä. Viisitoista vuotta kirjoitin vain rahasta, kuinka surullista.

Täytettyäni kolmekymmentä päätin: nyt jos koskaan. Ainakin on kokeiltava, olisiko minusta siihen. Olin ehtinyt elää, tiesin jo mitä haluan sanoa, mistä tarinan aloittaa.

Istuin alas. Ryhdyin työhön.

Kirjoittaminen teki minut eri tavalla onnelliseksi kuin mikään muu, tajusin kuinka paljon olin sitä kaivannut kaikki nämä vuodet. Enää en lopeta, jos se minusta on kiinni.