Kurtto, Marianna

Kirjoittaminen on minulle yhtä aikaa sekä arkipäiväistä että mystistä toimintaa. On vaikea sanoa, miten runo syntyy, vaikka näenkin käteni kirjoittavan sitä ja pystyn sanomaan, mistä ajatuksesta mikin runo on saanut alkunsa. Kuitenkin valmis kirja tai runo näyttäytyy minulle arvoituksena: minäkö kirjoitin tämän? Silti runon kirjoittamisen on oltava hallittua; silti jokainen pilkku ja piste on minun asettamani. Tämä kontrollin ja kontrolloimattomuuden yhdistelmä kiehtoo minua runoudessa sekä lukijana että kirjoittajana. Runouden omakielisyys ja -mielisyys vetää yhä uudestaan puoleensa.

Olen käyttänyt kahdessa julkaistussa runokokoelmassani ”lähteenä” erilaisia maantieteellisiä kirjoja ja ajatuksia. Tämä on ollut puhdasta sattumaa: en ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut tuosta alasta. Kunnes löydin sattumalta erään vanhan karttakirjan, joka sai kiinnostumaan, mutta erityisellä tavalla: eräänlaisena väärinkäyttäjänä, joka ei niinkään etsi tietoa vaan mielteitä. Kirjoittaessani olen poiminut maantieteen saralta erilaisia ajatuksia ja yksityiskohtia: karttaprojektiot, kivet, tulivuoret, mannerlaatat, leveys- ja pituuspiirit. Ja miten näitten avulla hahmotetaan maailmaa. Erityisen tärkeä teos toisen kokoelmani kohdalla oli maisemamaantieteilijä J. G. Granön Puhdas maantiede, joka näyttäytyi minulle itsessään runoutena: tapana hahmottaa ja aistia maailma.


MAKUASIOITA:

Kirjallisuus, elokuvat ja musiikki ovat olleet minulle aina rakkaita. Vältän yleensä nimeämästä suosikkikirjailijoita tai omia esikuvia, mutta sen verran voin sanoa, että minua kiehtovat prosaistit, jotka ovat ikään kuin vaivihkaa myös runoilijoita: tällaisiksi miellän erityisesti kaksi englantilaista naiskirjailijaa, Virginia Woolfin ja Jeanette Wintersonin. Heidän proosassaan maailma hahmottuu runouden lailla: vähemmän tarinoitten, enemmän impressioiden, mielikuvituksen, kielen kautta. Näin minä koen.

Elokuvista minulle tärkein on Mike Leigh’n Naked (1993), joka ei kuitenkaan ole suoranaisesti vaikuttanut minuun runoilijana, kuten ei ehkä elokuvat ylipäänsä: nehän ovat useimmiten tarinoita, eikä runoilija kerro tarinoita. Minulle elokuvissa on monesti tärkeää jotkin yksittäiset kuvat, äänet tai värit; silti en laskisi itseäni varsinaisesti ”taide-elokuvan” ystäväksi. Pidän elokuvista, joissa hyvä tarina tai dialogi ja voimakkaat aisti-elämykset yhdistyvät. Viime ajoilta tulee mieleen esimerkiksi Jim Jarmuschin The Limits of Control (2009).

Musiikin saralla kiinnostukseni on jakautunut klassisen musiikin (olen myös itse soittanut pianoa) ja pop/rock-puolen välillä. Viime aikoina olen innostunut myös oopperasta: on ihana tutustua johonkin itselle kokonaan uuteen, taianomaiseen maailmaan. Samanlainen uusi löytö minulle on kuvataide. Olen huomannut, että yhtä kuvaa voi tuijottaa vaikka kuinka kauan. Jossain kohdassa maali lohkeaa.
Taiteiden lisäksi minua kiehtovat monet luonnontieteitten alueet: niin kvanttifysiikka kuin merilinnutkin. Olisi hienoa ymmärtää suhteellisuusteoriaa tai tuntea kaikki maailman apinalajit. Viihdyn eläinmuseossa tuntikausia. Minulla on myös omituinen viehtymys hyönteisiin ja pieniin saariin. Jälkimmäinen liittynee viimeaikaiseen Darwin-innostukseeni: Beaglen merimatka oli aarreaitta runoilijalle, ja on sitä kenelle tahansa maailmasta ja sen pienistä eliöistä ja ilmiöistä kiinnostuneelle.