Eksyneitten valtakunta
Tyyppi
runokokoelmat
Tekijän nimeä klikkaamalla löydät teoslistauksen ohella lisätietoa kirjailijasta.
kuvaus
Kuinka kaikki aika meni siihen kun laskin verhoja. Laadin maisemalle yötä, puheenvuoroa tähtien kivisille kasvoille kilometrien mittaisen päivän päätteessä. Liimasin taivaanmuotoista telttakangasta maan sivuun: ettei täältä mikään pakenisi, astuisi luvatta sisään, ei yksikään vedenhimoinen kuu-ukko, kiviraaja joka samoaa pimeyttä merten aaltoilevaan valoon. Valelin maan laavalla, kasvot kirjoitetulla kivellä umpeen. Porasin tirkistysreikää taivaaseen, vaikken maan kuortakaan tuntenut: yhden kiven olin poiminut kadulta, lämmittänyt kädessä eloon.
Marianna Kurton esikoisteos Eksyneitten valtakunta on naurua kosmiselle yksinäisyydelle; surrealistinen sokkoleikki, jossa nykymaailma näyttäytyy vuoroin hetkellisinä lähikuvina, vuoroin selittämättömänä mysteerinä.
Marianna Kurtto (s. 1980) on syntynyt ja kasvanut Helsingissä suuressa perheessä. Tällä hetkellä hän asuu Töölössä ja tekee käännösaiheista lopputyötään Helsingin yliopiston englantilaisen filologian laitokselle. Hän on opiskellut myös mm. elokuvatutkimusta ja teoreettista filosofiaa sekä työskennellyt elokuvateatterissa ja tehnyt satunnaisia käännöstöitä. Kirjoittamista hän on opiskellut Kriittisessä korkeakoulussa. Kurton runoja on aiemmin julkaistu mm. Runouden vuosikirja 2004:ssä, Parnassossa sekä Nuori Voima -lehdessä. Valtakunnallisessa Nuori runo -kilpailussa hän sai kunniamaininnan vuonna 2004.
(takakansiteksti)
Marianna Kurton hienoa esikoisrunokokoelmaa lukiessa päällimmäiseksi vaikutelmaksi nousee vahva paikan kokemisen tuntu, maisema. Runoilija itse kertookin Sanojen ajan Omissa sanoissa, että esikoisteostaan kirjoittaessa häntä on innoittanut nimenomaan maantiede. Eksyneitten valtakunnan monissa, vahvasti kuvallisissa runoissa lukijan silmien eteen avautuu panoraamoja, joiden kohteena on milloin metsä, milloin meri tai kaupunki. Runo runolta syntyy kiehtova lähentymisen ja loitontumisen vaikutelma, kun näkökulma äkkiä zoomaa laajakulmaperspektiivistä mikrokosmoksen tasolle, kaupunkien asemakaavoista tai meren valtavuudesta muurahaisen uneen.
Teoksen maailmassa luonto ja kulttuuri virtaavat toisiinsa ja runojen puhujat etsivät paikkaansa maailmassa, joka toisinaan näyttäytyy surralistisena, vieraana: ”—Miksi tänne/ pystytetään katukylttejä? ajattelin. En tohtinut kysyä. Aloin uskoa, että muutkin täällä/ eksyvät ja tulkitsevat huonosti uniaan, mutta kun katsoin ikkunoista sisään, ei huoneissa/ ollut ketään.—” (s.30)
Marianna Kurton kieli on runsasta ja yllätyksellistä. Runot ovat enimmäkseen proosarunoja, mutta mukaan mahtuu myös säemuotoisia runoja, jotka rytmittävät kokonaisuutta onnistuneesti. Kokoelma jakaantuu kahdeksaan osastoon, joista jokaisen aloittaa kursivoitu runo. Nämä aloitusrunot muodostavat eräänlaisen luomiskertomuksen, viitekehyksen koko runoteoksen maailmalle: alussa on vesipisara, joka ”putoaa keskelle tyhjää ja ryhtyy”. Päätösrunossa on optimistinen sävy, eksyneitten valtakunnassa harhailevan ihmisen on mahdollista löytää paikkansa: ”Alkaa ihminenkin mahtua. Yksi kerrallaan se mahtuu.” (s. 90)
– Silene Lehto/ Sanojen aika -
Marianna Kurton esikoisteos Eksyneitten valtakunta on naurua kosmiselle yksinäisyydelle; surrealistinen sokkoleikki, jossa nykymaailma näyttäytyy vuoroin hetkellisinä lähikuvina, vuoroin selittämättömänä mysteerinä.
Marianna Kurtto (s. 1980) on syntynyt ja kasvanut Helsingissä suuressa perheessä. Tällä hetkellä hän asuu Töölössä ja tekee käännösaiheista lopputyötään Helsingin yliopiston englantilaisen filologian laitokselle. Hän on opiskellut myös mm. elokuvatutkimusta ja teoreettista filosofiaa sekä työskennellyt elokuvateatterissa ja tehnyt satunnaisia käännöstöitä. Kirjoittamista hän on opiskellut Kriittisessä korkeakoulussa. Kurton runoja on aiemmin julkaistu mm. Runouden vuosikirja 2004:ssä, Parnassossa sekä Nuori Voima -lehdessä. Valtakunnallisessa Nuori runo -kilpailussa hän sai kunniamaininnan vuonna 2004.
(takakansiteksti)
Marianna Kurton hienoa esikoisrunokokoelmaa lukiessa päällimmäiseksi vaikutelmaksi nousee vahva paikan kokemisen tuntu, maisema. Runoilija itse kertookin Sanojen ajan Omissa sanoissa, että esikoisteostaan kirjoittaessa häntä on innoittanut nimenomaan maantiede. Eksyneitten valtakunnan monissa, vahvasti kuvallisissa runoissa lukijan silmien eteen avautuu panoraamoja, joiden kohteena on milloin metsä, milloin meri tai kaupunki. Runo runolta syntyy kiehtova lähentymisen ja loitontumisen vaikutelma, kun näkökulma äkkiä zoomaa laajakulmaperspektiivistä mikrokosmoksen tasolle, kaupunkien asemakaavoista tai meren valtavuudesta muurahaisen uneen.
Teoksen maailmassa luonto ja kulttuuri virtaavat toisiinsa ja runojen puhujat etsivät paikkaansa maailmassa, joka toisinaan näyttäytyy surralistisena, vieraana: ”—Miksi tänne/ pystytetään katukylttejä? ajattelin. En tohtinut kysyä. Aloin uskoa, että muutkin täällä/ eksyvät ja tulkitsevat huonosti uniaan, mutta kun katsoin ikkunoista sisään, ei huoneissa/ ollut ketään.—” (s.30)
Marianna Kurton kieli on runsasta ja yllätyksellistä. Runot ovat enimmäkseen proosarunoja, mutta mukaan mahtuu myös säemuotoisia runoja, jotka rytmittävät kokonaisuutta onnistuneesti. Kokoelma jakaantuu kahdeksaan osastoon, joista jokaisen aloittaa kursivoitu runo. Nämä aloitusrunot muodostavat eräänlaisen luomiskertomuksen, viitekehyksen koko runoteoksen maailmalle: alussa on vesipisara, joka ”putoaa keskelle tyhjää ja ryhtyy”. Päätösrunossa on optimistinen sävy, eksyneitten valtakunnassa harhailevan ihmisen on mahdollista löytää paikkansa: ”Alkaa ihminenkin mahtua. Yksi kerrallaan se mahtuu.” (s. 90)
– Silene Lehto/ Sanojen aika -
Kirjallisuudenlaji
Alkukieli
Palkinto
Tekstinäyte
Jos jalkani kantaisivat tämän päivän, kantapäät yli aamun kynnyksen. Kaipaan yön selkää. Kädet etsivät paikkaa, eivät löydä, kuka irrotti ovista kahvat, salpasi taskut hopeisella langalla? Aamu kuin teräväluinen eläin. Sen syliin on vaikea istua. On valittava asento ennen kuin alkaa puhua, ja mitä puhua: olla maiseman nielemä aina. Jos istun tähän, olen selityksen velkaa, jos jalkani kantavat, kannanko vastuun? Sekin miten päivä seisoo. Kaatuu polvet edellä iltaan. Laitan kädet uuniin, korvat saunan lauteille kuivumaan. En ole velkaa, en muuta kuin itseni. Kannan vettä, selkänikamia yhdellä kädellä. Sankokaupalla vettä, väritöntä surua joka ei koskaan ollut minun.
Kädet unohtuvat, mutta nimi muistetaan. Jokin epämiellyttävä tapa. Niin vähän tiedämme toisistamme! Se on kevään merkki. Pilvet liikkuvat tulevaisuuteen, siellä on kirkasta, olen nähnyt esitteen. Ja uima-allas, jonka yli aurinko kellahtaa horisonttiin. Mitä siellä on? Maaliskuussa vettyneitä sieluja. Ihmisen hyvyydestä en ryhdy puhumaan mutta joku nämä talotkin rakensi, puhalsi pattereihin ilmaa. Se on hyvä merkki. Pilvet liikkuvat, ja kun ne liikkuvat, ne narskuvat eikä sadetta tule. Olen aina toivonut että sataisi kiviä mutta aurinko on tullut tielle. Sitä pitkin piti kävellä ja toistella nimeään, jonka joku toinen oli valinnut. Jotain epämiellyttävää saisi pian tapahtua. Eilen näin hevosen silmät ihan läheltä. Ne olivat pelokas metsä.
Julkaisuissa alkukielinen julkaisu, 1. suomenkielinen julkaisu, eri käännökset ja mahdolliset muut käännökset.
julkaisut
Alanimeke
runoja
Ensimmäinen julkaisu
kyllä
Ilmestymisaika
Sivumäärä
97