Liehu, Rakel

Rakel Liehu (s. 1939) on Nivalasta kotoisin oleva helsinkiläinen kirjailija. Hän valmistui filosofian kandidaatiksi Helsingin yliopistosta vuonna 1963. Liehun esikoisrunokokoelma Ihmisen murhe on yhteinen ilmestyi vuonna 1974. Hänen tuotantoonsa kuuluu runoa, proosaa, esseitä ja näytelmiä. Liehu on toiminut myös kääntäjänä. Hän on ollut vapaa kirjailija vuodesta 1974.

Lukukeskus

---

Rakel Liehu valmistui Helsingin yliopistosta filosofian kandidaatiksi vuonna 1963. Hän toimi valmistumisensa jälkeen äidinkielen ja historian opettajana Raahen yhteislyseossa vuosina 1963 – 1964. Hänen vuonna 2003 julkaistu Helene Schjerfbeckin elämästä kertova romaaninsa Helene nosti hänet Suomen tunnetuimpien ja arvostetuimpien kirjailijoiden joukkoon. Hän oli ehdokkaana Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon saajaksi vuonna 2005. Vuonna 2008 hän sai kirjallisuuden valtionpalkinnon. Rakel Liehun tytär on filosofi ja kirjailija Heidi Liehu.

Myönnetyt palkinnot: Lapin läänin taidepalkinto 1980, Suomen maakuntakirjailijoiden kirjallisuuspalkinto 1980, Kirkon kirjallisuuspalkinto 1986, Suuren Suomalaisen Kirjakerhon tunnustuspalkinto 1992, Runeberg-palkinto 2004, Kiitos kirjasta -mitali 2004, Valtion taiteilijaeläke 2004, Suomen Leijonan Pro Finlandia -mitali 2006, Kirjallisuuden valtionpalkinto 2008.

vanhemmat sosiaalineuvos Lauri Tuomi ja kansakoulunopettaja Hanna Vähäkangas

harrastukset: moderni kuvataide, meri, maagiset esineet

Kirjailijan tuotantoon liittyvää lisätietoa

Artikkeli:
Raamatunkäännös kirjallisena teoksena, Teologinen aikakauskirja 1990:3

Käsikirjoitus:
Mitä pimeämpi yö... Yleisradio 1990

Kosminen kulta, Otava 1994. Teksti kuvanveistäjä Laila Pullista esittelevässä teoksessa.

Näytelmä:
Eeva, 1994. Kirjoitettu teatteriryhmä Raivoisille Ruusuille yhdessä Heidi Liehun kanssa.

Tekstinäyte

JÄÄMESSU

Pakkasta on tänään 41.
Oatesilta paleltuivat jalat, ja hän lähti teltasta
hirmumyrskyyn: “Käyn ulkona, viivyn vähän aikaa.”
Karastunein meistä, Evans, putosi jäähalkeamaan ja satutti
päänsä, hänet löydettiin alasti, vaatteet päältään

repineenä, polvillaan lumessa. Hän kuoli armollisesti
makuupussiin, jätimme hänet hyvin peitettynä.

Aamulla lämmitimme väkiviinalla kupin teetä ja jaoimme sen.
Ruumiinlämpöni on 34,2. Tarvomme lumimyrskyssä kilometrin,
meitä on enää kolme, reki raskas. Wilson on meriluutnantti,
hänellä on hallussaan lääkkeet, 30 oopiumtablettia kullekin,
ja putki morfiinia; jokaisella on osa kasvoista ja sormista
paleltunut.
“Selviänkö minä?” hyväntahtoinen Oates kysyi lumisokealta
Wilsonilta ja tietysti Wilson sanoi että luulisin niin.

Emme saa pelliksi muuttuneita vaatteita riisuttua. Syömme
pemmikaania ja jaamme leivän. Bowers joka on
rakuunaratsumestari, laulaa “Röslein Röslein rot” ja kertoo
vitsin.
Me emme ehdi seuraavaan varastopaikkaan. Tuulta 145 km
tunnissa, myrsky kirahtelee ja huutelee kuin epäkuntoinen
radio; edes jääkarhut eivät ole liikkeellä.
Jos emme olisi lähettäneet koiria takaisin. Jos emme olisi
teurastaneet pieniä mantzurialaisia hevosia jäätiköllä -

Tänään minulta paleltui oikea jalka. Me jatkamme. Meillä ei
ole hevosia,
me emme valloittaneet etelänapaa.
Beardmoren glasieeri on loistavaa lasia, suunnattomia
valkoisia jäävuoria kohoaa molemmin puolin, yhden laelle
mahtuisi koko Lontoo. Kerro siitä pikku Peterillemme,
Kathleen, kerro niin hän ymmärtää

Aion kiinnittää kolme päiväkirjaani nauhalla pääni alle.
Toivoin että kuolisimme yöllä, mutta me kaikki heräämme
elossa! Kuppi teetä, pemmikaania.
Pakkasta 48,3, kova tuuli länsilounaasta -

(Kokoelmasta Bul bul, WSOY 2007)