Puu

PUU
1

Helvetinmoinen alku, ajatteli Anne Narain katsellessaan tutkimusalus Sundiatan ruhjoutunutta runkoa, joka lojui surullisen näköisenä keskellä tiheää vihreää sademetsää.
Kaikki oli ollut näennäisesti kunnossa vielä Sundiatan aloittaessa laskeutumisensa planeetalle. Mutta huolimatta siitä, että kaiken oli pitänyt olla kunnossa, alus oli törmännyt planeetan pintaan lähes sadan kilometrin tuntinopeudella. Laskutelineiden iskunvaimentimet olivat pehmentäneet törmäystä, mutta se oli silti ollut liian raju. Vasemmanpuo­leiset laskutelineet olivat murtuneet ja Sundiata oli kaatunut kyljelleen.
Kukaan ei ollut kuollut tai loukkaantunut, sillä turvavyöt olivat pitäneet kaikki miehistön jäsenet tiukasti kiinni peh­mustetuissa istuimissa. Mutta Sundiatan kahdenkymmenen tuhannen tonnin painoista runkoa ei ikinä hilattaisi pystyyn retkikunnan mukana olevilla laitteilla. Ja mikä vielä ikä­vämpää - molemmat Sundiatan ruumassa olleet pienet par­tioalukset olivat tuhoutuneet törmäyksessä. Toisen partio­aluksen kiinnikkeet olivat pettäneet ja se oli pudonnut sisar­aluksensa päälle. Molemmat ajokit olivat vaurioituneet korjauskelvottomiksi.
Toinen, Sundiataa suurempi avaruusalus saapuisi kah­den vuoden päästä. Mutta siihen asti heidän olisi pakko pärjätä omin voimin tämän syrjäisen planeetan kama­ralla. Planeetan, jonka pinta-alasta neljä viidesosaa oli rehevän sademetsän peitossa.
Hetken aikaa Anne Narain tunsi hurjaa, voimatonta suut­tumusta tilanteen epäoikeudenmukaisuuden takia. He eivät olleet tehneet mitään jäljitettävissä olevaa virhettä. Mutta vastuu oli silti hänen. Tämä oli hänen ensimmäinen "oma" retkikuntansa, ja Sundiata ensimmäinen hänen komentoon­sa koskaan uskottu alus. Ja jo nyt oli selvää, että retkikunta ei koskaan saavuttaisi sille asetettuja tavoitteita.
- No, olisi tässä voinut käydä paljon huonomminkin, sanoi Aram Hazalin ääni Annen takaa. - Tuskin meillä loppujen lopuksi on mitään hätää. Selviämme mainiosti pari vuotta, ellei mitään odottamatonta satu. Ja pystymme teke­mään paljon työtä ilman partioaluksiakin.
- Totta, sanoi Anne.
Hän antoi katseensa kiertää Sundiatan runkoa ympäröi­vässä viidakossa. Se oli rehevämpää kuin yksikään hänen aikaisemmin näkemänsä sademetsä. Korkeimpien puiden latvukset ulottuivat ainakin kahdensadan metrin korkeu­teen, ja niiden rungot olivat mitä monimuotoisimpien liaa­nien, kukkien ja muiden päällyskasvien verhoamia.
Metsä oli kuin huimaavan korkealle heidän päittensä yläpuolelle nouseva vihreä muuri. Muuri, jonka läsnäolossa oli yhtä aikaa sekä jotakin tavattoman kiehtovaa että jotakin painostavaa, jopa pelottavaa.
- Eiköhän ryhdytä töihin, sanoi Anne Narain. - Turha tässä on seistä huokailemassa. Jos pistämme töpinäksi, ehdimme raivata Sundiatan ympärille melkoisen aukion vielä tänään. Sen luulisi hiukan piristävän mielialaakin. Vaikka... olen jotenkin kumman haluton käymään käsiksi noihin puihin. Ne ovat niin kauniita ja mahtavia, niin kovin paljon vanhempia ja suurempia kuin me itse. Niiden täytyy olla ikivanhoja, ehkä tuhansien vuosien ikäisiä. Ja koko tuo viidakko... Minusta tuntuu kuin olisi korkeassa elävässä kirkossa, kuin noiden puiden kaataminen olisi hirvittävä pyhäinhäväistys. Maapallolla ei ole ollut mitään tällaista enää satoihin vuosiin.
Aram Hazal nyökkäsi.
- Ymmärrän mitä tarkoitat. Mutta mitä vaihtoehtoja meillä on? Koko retkikuntamme tarkoituksenahan on kuitenkin ottaa selvää siitä, mitä hyödynnettäväksi kelpaavia luon­nonvaroja tällä planeetalla on.
- Niin, että voimme perustaa tänne kaivoksia ja tehtaita ja kaupunkeja ja kaataa metsät ja saastuttaa ilman ja veden ja maaperän - niin kuin olemme aiemmin tehneet sadoilla ja tuhansilla muilla planeetoilla.
Aram kohautti olkapäitään.
- Niinhän se on. Mutta minkäs teet.
- Joskus mietin, onko meillä mitään oikeutta tehdä kaik­kea sitä mitä me teemme... Mutta olet oikeassa. Tämä ei ole oikea hetki harjoittaa katuvaista mietiskelyä. Kaksi viiden hengen ryhmää raivaamaan tilaa parakeille, ja lisäksi kaksi vartijaa laserkiväärien kanssa. Emme tiedä minkälaisia eläi­miä tuossa viidakossa asustaa. Ja kaikki saavat toistaiseksi pitää avaruuspukuja yllään. Ilma kelpaa kyllä hengitettä­väksi, mutta jotkut paikallisista taudinaiheuttajista voivat olla vaarallisia. Tai joidenkin kasvien piikit tai tuoksut voivat olla myrkyllisiä.
Anne Narain irrotti katseensa sademetsästä, ja lähti käve­lemään kohti Sundiatan lähintä oviaukkoa.