Tavallisen suomalainen mies

Alpo Ruuthin uuden romaanin voimana on se konkreettisuus, jolla hän kuvaa pientä uusmaalaista teollisuuspaikkakuntaa, sen hallitsevaa työnantajaa, keskikokoista puusepän- ja elementti tehdasta sekä ihmisten jokapäivää, niin kunnallis- ja ammattiyhdistyspolitiikkaa kuin pelien, pilkkien ja kapakan sävyttämää vapaa-aikaakin, työtä ja huolta velanlyhennyksestä, talonkorjauksesta, autokaupoista. Tästä kaikesta syntyy elävä, todenmakuinen panoraama, joka välittää tuoreesti ja luontevasti äskeisvuosien elämäntunnun. Pulmana on mielestäni tällä kertaa se, että henkilöiden tasolla romaanin nimenkin korostama tyypillisyys riistää mielenkiintoa sekä yhteiskunnallisen että henkilökohtaisen tason ratkaisuilta, jotka jäävät usein sovinnollisiksi ja asenteellisiksi. Voidaan tietysti sanoa Ruuthin pyrkineenkin juuri tällaisen vaikutelman aikaansaamiseen - koko kirja huokuu pettymystä, alakuloa ja näköalattomuutta -, mutta jonkinlaisen vastavoiman olemassaolon myöntämistä ja sen kautta syntyvää jännitteen luomista ainakin minä jäin kaipaamaan.