Papintyttö

Oululaisen kirjoittajan esikoisromaani on voimakkaasti elämyspohjainen kuvaus papintytön kehityksestä ja hänen saamistaan vaikutelmista ns. lestadiolaisen rauhanyhdistyskristillisyyden helmassa. Avoimesti, paikoin pirullisen purevasti kirjoittaja luo välähdyksiä kiltiksi kaavaillun tytön uhmakkaalta itsenäistymisen tieltä. Lapsuuden ja kouluajan välähdyksissä on selkeä ja tuore ote; opiskelun, seurustelun ja avioliiton kuvauksessa tulee mielestäni epäpersoonallisempia äänenpainoja. Arvelen tämän romaanin synnyttävän etenkin kristillisissä piireissä melkoista torjuntaa. Vaikka tätä voidaan syyttää yksipuoliseksi tai lestadiolaisuutta mustaavaksi, ei voida kieltää, että liikkeen sisällä moni saattaa käydä samoja taisteluja, mutta niistä ei saa puhua, niitä ei saa eritellä. Juuri siksi pidän tätä kirjaa tärkeänä. Tämä ei ole vain tilitys. Tämä on hätähuuto, joka nousee omistus-, hallitsemis- ja tuomiovaltaa käyttävän, ainoaksi oikeaksi julistautuvan ryhmän keskeltä. Se on huuto yksilöllisen kokemistavan ja tukahdutettujen oikeuksien puolesta. Tällaista ääntä on uskallettava kuunnella nimenomaan aina oikeassa olevien piirissä, olipa se oikeassa oleminen mitä lajia tahansa.