Monokord

Silloin kun palasit tyhjin keuhkoin
maalta kaupunkiin ikuiseen
eivät elon virrat soineet
kuolema yhä vain nousi.

Väsähdys kuume hiki mutta ei terveyden ja työn musta
ilon ei
oi rumuus kohtaloni tietäisitte tyhmyyden sairauden
palkaksi
luolissa silmien ohimoiden kärsivälliset murhaajat hitaan

otsan sisäinen hyönteismaailma puhkeaa värisyttää
myrkkyä ei verta ruumissani vuotaa
kuinka ovatkin kukat järvet puut ainoat jäljellä kaukaiset...


(Ote runosta "Saima Harmaja")