Ortodoksista psykoterapiaa: kirjoituksia ortodoksisesta terapeuttisesta elämästä ja ortodoksisen teologian läntisestä vankeudesta

Ortodoksinen psykoterapia tarkoittaa ennen kaikkea hengellistä itsetuntemusta. Ihmisen tulee tuntea hengellinen tilansa. Kirkon hengen mukainen katumus merkitsee himojen tuntemista. Sen ensimmäinen vaihe onkin tuntea synti ja himot sielun sairauksina.

Ortodoksiset isät opettavat diagnoosista ja hoitamisesta. Hengellisen diagnoosin mukaan ihminen kärsii synnin sairaudesta. Mielen pimeys on tutkittava.

Miten ihmismieli hoidetaan terveeksi? Vastaus on mielen valistumisella. Pyhät Isät tunsivat omasta kokemuksesta mielen pimeyden, mutta myös pastoraalisesta käytännöstä, kun he ohjasivat hengellisiä lapsiaan. Pyhien Isien mukaan ihmiset jakaantuvat niihin, joiden mieli on kirkastanut ja niihin, joiden mieli on pimentynyt.

Kirkon Pyhät Isät opettavat kahdenlaisesta katumuksesta. Ensiksikin on pyhä katumuksen mysteerio ja sitten katumus sielun jatkuvana toimintana. Jälkimmäinen kasvaa edellisestä.

Bysanttilaisten isien teologian päävaikutin on eksistentiaalinen. Heidän päämääränsä on ihmisen pelastuminen. Siksi Kirkon jäsenen on rakastettava ja kaikin hyveellisen voimin tavoiteltava sitä, mikä toteuttaa tätä uskon ja elämän pyhää tarkoitusta. Kaikki muu on syytä hylätä arvottomana.

Bysanttilaiset isät ottavat syntiinlankeemuksen tosissaan. Ihminen on langenneessa tilassa eikä hän ole se, mitä hänen pitäisi olla, ja tämä vaikuttaa hänen kaikkiin toimintoihinsa.

Bysanttilaiset isät opettavat, että elävästä uskosta syntyy nöyryys. Nöyryydestä kasvaa rakkaus Jumalaan ja lähimmäisiin; ja Jumalan rakkauden avulla ihminen edistyy hengellisessä tiedossa.

Pyhittäjä Maksimos Tunnustaja (k. 662) sanoo: Ihminen, joka aidosti luopunut maallisista asioista ja vilpittömästi rakastaen palvelee lähimmäistään, vapautuu jokaisesta himosta ja tulee osalliseksi Jumalan rakkaudesta ja tiedosta.


Synti ajaa ihmisen himojen orjuuteen

Ihmisen synti tarkoittaa Jumalan ja lähimmäisen hylkäämistä ja pelkäämistä. Synti ajaa ihmisen himojen orjuuteen, rappioon ja lopulta hengelliseen kuolemaan. Hän kadottaa sielussaan uskon Jumalaan. Hän käyttää väärin vapauttaan ja elää sielunsa hirvittävässä tyhjyydessä.

Ihmisestä tulee kuollut sielu, joka hautautuu tämän maailman kullan ja hopean tuhkaan. Hänestä tulee varallisuuden rakastaja, joka luottaa sokeasti omaisuuteensa. Sellaisen ihmisen sydäntä jäytävät maailman alituiset huolet.

Tänä päivänä tarvitaan kipeän ajankohtaisesti ortodoksista psykoterapeuttista tietoisuutta siitä, mitä merkitsee elää ortodoksisena kristittynä jälkikristillisessä maailmassa. Terapeuttinen tietoisuus ei tarkoita pelkästään akateemista, tieteellistä ortodoksisen teologian tutkimusta, vaan tämän tietoisuuden tulee koskettaa kaikkia ortodoksisen kirkon jäseniä, koska se on kaikille välttämätöntä.

Jokainen sielun sairaus vaatii hengellistä askeesia ja terapiaa

On välttämätöntä pitää mielessä, ettei ortodoksinen kirkko ole jokin byrokraattinen toimintayksikkö vaan hengellinen sairaala, jossa ihmisiä parannetaan Kristuksessa sielun lukuisista sairauksista. Ortodoksina eläminen edellyttää sielun himojen parantamista. Jokainen sielun sairaus vaatii hengellistä askeesia ja terapiaa.

Papin psykoterapeuttinen virka riisuttiin ortodoksisessa maailmassa Bysantin kukistumisen (1453) jälkeisenä vuosisatoina Kirkon terapeuttisesta virasta lähes muodolliseksi rituaaliseksi tehtäväksi. Kehitys on vääristänyt ortodoksisissa paikalliskirkoissa Pyhien Isien opetuksen papistosta Kirkon hengellisen elämän ohjaajana. Tilalle on tullut yksipuolinen ja mielivaltainen käsitys piispallisesta vallasta kirkossa.

Ortodoksisen piispan ja papin tärkein tehtävä on kirkossa parantaa ihmisiä Kristuksessa. Hengellinen parantaminen on kuitenkin mahdollista vain niille piispoille ja papeille, jotka ovat itse parantuneet synnin ja himojen maailmasta.

Ortodoksisella piispalla tulee olla hengellisen arviointikyvyn lahja. Muussa tapauksessa hän ajaa hiippakuntansa jäseniä kirkolliselta tieltä harhaan ja johtaa heitä elämän väärinkäytöksiin.

Piispalla on oltava pastoraalista kykyä erottaa hengellinen isyys omista haluistaan ja toiveistaan. Sama pätee myös piispan tehtävään johtaa Kirkon opetuksen mukaisesti hiippakunnan hallintoa.

Bysanttilainen terapeuttinen teologia opettaa ajattomasti, että ihmisen jokainen synti tarvitsee Kirkon pastoraalista kohtelua ja hoitamista. Heikko ihmisluonto valmistetaan katumuksessa taistelemaan syntejä vastaan. Keskeisenä ortodoksisen papillisen toiminnan tarkoituksena on estää ihmissielussa synnin siementen leviäminen. Himot säilyvät ihmisen kokemuksissa, ja siksi ne tulee kitkeä pois sielusta. Himot estävät ihmistä kohtaamasta Jumalaa.

Ainoa hengellinen lääke sielun sairauksiin on ortodoksikristityn vakavamielinen katumus. Ihmisen parantuminen yhdistyy pyhään mielen muutokseen eli katumukseen.

Kirkon uskollinen jäsen ammentaa Jumalan Viisautta pyhistä käskyistä, Kirkon puhtaasta opista ja uskosta. Käskyt vapauttavat mielen himoista, oppi johdattaa sen luotujen tuntemiseen ja usko vie mielen Pyhän Kolminaisuuden näkemiseen.


Kirkko tarvitsee Pyhien Isien eheyttävää teologiaa

Turkkilaisvallan aikana (1453-1821) kreikkalainen teologia ei kyennyt antamaan maailmalle ortodoksisen uskon käytännön todistusta. Kreikkalaiset teologit elivät ulkoisesti ja sisäisesti islamilaisen vallan kahleissa.

Ortodoksinen akateeminen teologia ajautui kaikkialla läntisen esikuvansa mukaisesti itsekeskeiseen akateemiseen maailmaan, joka erottautui Kirkon elämästä. Ortodoksisen teologian opetusta ja tutkimusta eivät enää ohjanneet Kirkon kokemus, tarpeet tai ongelmien ratkaisumallit, vaan yksittäisten teologien itsekkäät mielenkiinnon kohteet.

Kreikkalaiset yliopistoteologit 1800-luvulla ja 1900-luvulla jakaantuivat vanhoillisiin ja vapaamielisiin. Edelliset jäljittelivät roomalaiskatolisen teologian ja jälkimmäiset protestanttisen teologian esikuvia. Sellainen akateeminen suuntautuminen erotti ortodoksisen totuuden elämästä, tiedon kokemuksesta ja evankeliumin ilmoituksen Kirkon eukaristisesta todellisuudesta. Tässä ortodoksisen kirkon teologian ihanteen pettämisessä pelastuksen evankeliumi madaltui uskonnoksi.

Erottautuminen Pyhien Isien Teologiasta on yhä vallalla maailmanlaajuisessa ortodoksisessa kirkossa. Kirkko tarvitsee siksi kipeästi Pyhien Isien luovaa ja eheyttävää Teologiaa. Mutta se on lähes mahdotonta, jos paikalliskirkosta puuttuu askeettinen teologia.

Ortodoksinen teologia voi vapautua läntisistä teologisista vaikutteista, jos se palaa Pyhien Isien lähteisiin. Pyhien Isien Teologia on löydettävä uudestaan ja omaksuttava osaksi ortodoksikristittyjen elämää. Pyhien Isien Teologia sitoutuu rukouselämään, askeesiin ja hyveiden harjoittamiseen.

Maallistuminen vääristää kirkon elämän

Ortodoksisella kirkolla on eettinen opetus ja luonne. Kirkko lähestyy elämää uskovan ihmisen eettisenä kurinalaisuutena ja askeesina. Kirkko painottaa eettisessä elämässä koko ihmisenä olemisen huomioon ottamista.

Pelastuminen merkitsee ihmisen askeettista paluuta synnin rikkoutuneisuudesta elämän eheytymiseen. Hengellisessä terapiassa on olennaista hengellinen kasvaminen. Ortodoksinen psykoterapia tarkoittaa ennen kaikkea hengellistä itsetuntemusta.

Ortodoksinen teologia on Kirkon historian teologiaa. Se ei ole käsitteellistä tiedettä vaan parannukseen ohjaavaa terapeuttista tiedettä. Jumalan luoma maailma on Hänen vapautensa ja ihmisen jumalallisen vapauden kohtaamispaikka. Ortodoksinen kirkko on tarkoitettu hengellisen terapian yhteisöksi.

Läntinen maailma elää 2000-luvun alussa modernin elämäntavan kriisiä, sen maailmankuvan, joka kehittyi valistuksen aikana ja joka perustuu tieteellisesti ns. Newtonin fysiikkaan. Tämän maailmankuvan luonteenomaisin tuntomerkki on individualismi, joka esittää ihmisen ennen kaikkea yksilönä, itseriittoisena ja itseensä rajoittuvana olentona. Yksilöt elävät toisistaan erillään ja taistelevat keskenään.

Länsimaisen yhteiskunnan elämänmeno on ahdistavaa. Se on hengen elämältään pirstoutunut. Yhteiskunnan maallistuminen merkitsee vaaraa ortodoksisen kirkon askeettiselle elämälle. Maallistuminen vääristää kirkon uskon ja elämän.

Maallistunut uskonnollisuus kuvastuu usein ortodoksisessa paikalliskirkossa lähinnä synkretistisinä uskomuksina. Vanhan Kirkon rukous, askeesi ja lähimmäisen palveleminen leimataan nykyisessä elämänmenossa säälittäväksi, epä-älylliseksi ja naurettavaksi.

Teknologia ja tiedotusvälineet eivät ole yhdistäneet maailmaa. Ihmisen elämä on muuttunut teknisessä maailmassa entistäkin yksinäisemmäksi. Monet ihmiset elävät elämänsä löytämättä itseään ja lähimmäistään. Maailmassa, jossa tietokone korvaa ihmisen työn ja psykologia uskonnon, ei tarvitse ihmetellä, että ihmissuhteet muodostuvat pakkomielteeksi.

Kirkko elää Jumalan Hyvyyden terapeuttisesta kokemuksesta

Aikamme yhteiskunnan sisäisen arvottomuuden keskellä paikalliskirkon tulee hahmottaa jäsenissään ortodoksisen kirkon perinteen mukaisia kasvatustavoitteitaan. Kirkko ei ole paikalleen pysähtynyt esteettinen kulttikerho, vaan yhteisessä eukaristiassa palveleva kirkollinen yhteisö.

Kirkko elää Jumalan Hyvyyden terapeuttisesta tuntemisesta ja kokemisesta. Kirkko tuntee ja paljastaa synnin hajottavuuden. Pyhien Isien eukaristinen tietoisuus yhdistyy elävästi heidän terapeuttisen teologiansa käsitykseen Jumalan ja ihmisen rakastavasta suhteesta.

Ortodoksinen kirkko on eukaristinen ateria. Bysanttilainen eukaristinen liturgia on parhaiten elettävissä askeettisena matkana Jumalan Valtakunnan todellisuuteen.

Bysanttilaisten isien teologiassa on ajatonta uskovien keskinäinen veljeys ja huolenpitäminen. Rakkaus edellyttää uskovilta voimakasta läsnäoloa, syvää, hoitavaa ja myötä kärsivää ihmisyyttä Kristuksessa.
Rakkauden teot ja Kristuksen seuraaminen niissä merkitsevät, että Kirkon uskolliset jäsenet antavat persoonansa Jumalan ja lähimmäisen palvelemiseen.

Ihminen vapautuu pahojen henkien harhaannuttavasta ja alistavasta vallasta jakamalla rukouksessa ja diakoniassa Jumalan Rakkauden, Elämän ja Totuuden. Joka rakastaa Jumalaa, rakastaa jokaista ihmistä niin kuin itseään, vaikka kärsiikin niiden himoista, jotka eivät ole vielä puhdistuneet.

Jarmo Hakkarainen