Luisulan lapset

Ulkona vallitsee kireä pakkanen, ja kylmä viima, nurkat paukahtelevat kiukkuisesti, äreänä räikkyy murea lumi, hiukkasenkin sitä koskiessa. Taivaan rannalla näkyy päivän piirto, johon sirpinteräin tapainen kuu ja kirkkaat tähdet sekoittavat heikon valonsa. Kylläpä on tarpeelle turkit, tallukat ja muut lämpöiset verhot, jos mielii ulos käydä ja sulilla pysyä, tuommoisessa ilmassa—niin on kyllä, mutta, kaikilla ihmisillä ei ole tuommoisia varustuksia. Ja kumminkin on sellaistenkin ihmisten ulos lähteminen, niinpä tänäkin kertomanamme aamuna.—Mökki oli pieni ja kylmä, tyhjä, viheliäinen, kuoleman ankara käsi oli sen asukkaita raadellut, pois vienyt, ensin isän, sitten äidin, jättäen kolme turvatonta aloittamaan elämää ihmisten armoleipää syömällä— vieraan leipää. Isä oli jo vuosia sitten kuollut, äiti äskettäin maan poveen saatettu; nyt oli hoitajana kylän irtolaisnainen, lasten täti. Nyt oli kylälle lähteminen jo aamulla aikaisin. Kantalaan ensin oli mentävä ja sieltä sitten—pitäjän kirkolle, huutoon pantavaksi, niin oli lasten täti Melkas-Mari sanonut.