Naiset joita ajattelen öisin

Oi, yönaiset. Miten kiihdyttäviä, rohkaisevia, vahvistavia. Miten haastavia ja ristiriitaisia. Mia Kankimäen toinen teos ei sujahda helposti genreen, eikä voi noin vain tokaista sen olevan vain tietokirja, tai toisaalta romaani. Teos on omaelämäkerrallinen ja totta, eikä väitä muuta olevansakaan, mikä on virkistävää luettuani viime aikoina paljon autofiktiota, joka kyllä pitää sisällään monia hienoja teoksia, mutta myönnän että juupas-eipäs-leikit ajoittain puuduttavat – tajusin sen vasta tätä lukiessa, koska fiktion asteen kanssa ei joutunut yönaisten parissa juuri painimaan.

Kankimäki kirjoittaa inspiroivista, esikuvallista naisistaan, jotka ovat mm. 1800-luvun tutkimusmatkailijoita, 1600-luvun firenzeläistaiteilijoita, ja ison osan kirjan alkupuolella saa Karen Blixen ja hänen Afrikkansa. Ainoa yhä elossa oleva yönainen on japanilaistaiteilija Yayoi Kusama. Genrehybridinä teos tuo toisaalta mieleen Maggie Nelsonin Argonautit (laajat sitaatit kiedottuna omaelämäkerralliseen), toisaalta se voisi mennä esseeromaanista tyyliin Juha Hurmeen Nyljetyt ajatykset ja Niemi. Kirjan yhteydessä on puhuttu myös naiskirjoituksesta, mutta enpä tiedä, olisiko se teoksen kieltä ajatellen hieman ylitulkintaa (en ole aiheen varsinainen asiantuntija, joten tämä menee mutulla). Joka tapauksessa Kankimäki on loistava kirjoittaja: viihdyttävä, täsmällinen ja laittaa itsensä peliin (aivan saamarin reippaasti, kuten yönaisten ohjeet kuuluvat). Hän kirjoittaa esiin myös epävarmuudet, pelot, turhautumiset, ja juuri se on rohkeaa. Nojatuolimatkailua pystyy harvan kirjan kanssa toteuttamaan yhtä elävästi, ja siksi tämä sopii myös #litadvisor-haasteeseen.

"Rakas Isabella, miksi tällainen naurettava kirje, kaikkien noiden kokemusten jälkeen? Sinähän muutuit jo Havaijilla uudeksi Isabellaksi, itsenäiseksi naiseksi, joka ui joissa ja kiipesi tulivuorille ja satuloi itse hevosensa ja vähät välitti sovinnaisuuksista – miksi haluat yhä kynsin hampain pitää kiinni säädyllisen ladyn imagostasi?" (s. 172)