Elintilaa

Isotalo on romaaniinsa sijoittanut kontrasteja: uuden ja vanhan, yksilön ja yhteiskunnan, suoraselkäisyyden ja oman edun tavoittelun, työnantajan ja työntekijän. Näistä jokainen pystyy aikaansaamaan komplisoidun tilanteen, jossa ihmisen sisäinen minä pannaan puntariin ja paljastetaan. Itse asiassa kirjailija on onnistunut nivomaan mainitut kontrastit todelliseen tapahtumasarjaan. Lukijan on pakko myöntää, että suurteollisuuden äkillinen aluevaltaus aiheuttaa sekä aineen että hengen tasapainon järkkymistä. Kuitenkin on kirjassa merkillinen keskeneräisyydentuntu, on kuin tässä olisi kysymys skitsistä johonkin laajempaan. Henkilöt ovat osittain perin irrallisia ja toiminnat perustelemattomia. Jossakin lakkokokouskohtauksessa häivähtää mieleen Steinbeckin Taipumaton tahto, joka muutenkin on sukua tälle romaanille, mutta kaikki on kuin harson takaa katsottua. Isotalon vankalla tekstillä kerrottuna tapahtumasarja kuitenkin saa juurevamman pohjan kuin uskoisikaan ja heikkoudet jäävät vähemmälle huomiolle. Kirjailija kehittyy yhä.