Riihimaa, Marja-Liisa

Motto: Anna hyvän kasvaa sydämessä.

- - -

Rakastakaa. On se sitten henkistä, fyysistä tai kaikkea. Rakkautta kumppaniin, lapseen, vanhempaan, toveriin eri yhteykissä. Rakkaus on elämän tarkoitus. Sitten kirjoitan hyvin ja olen onnellinen.

Elämäkertatietoa

Palkinto:
Kolmas palkinto mielenterveyden keskusliiton musiikkikilpailussa säveltämälläni, sanoittamallani ja laulamallani biisillä "Rakkautta toimistoaikaan" Ammattimuusikot Jarmo Vuorensola ja Petteri Saarioja taustalla.

- - -

Kirjailijan työ sisältää myötätuntoa kirjoitettuja hahmoja kohtaan. Itse asiassa hän on tavallaan kuin itse jokainen hahmo. Kirjailija ei saa kohdata neljää asiaa, jos aikoo kirjoittaa. Sensuuria, itsesensuuria, eikä myöskään katkeruutta tai vihaa. Tämä on aina ajankohtaista maailmassa ja omassa sielussa saa myös karkottaa nämä elämällä rakkautta.

- - -

Iltaisin ja öisin tekstit syntyvät kuunnellen akustista World-musiikkia. Tee on vaihtunut kahviin ja halpismerkkien energiajuomaan, nolo juttu josta tykkään.
Läheiseni ovat minulle kaikki kaikessa, he tekevät arjen ja juhlan.
Tarvitsen paljon aikaa ilman sitoumuksia teksteihin. Ja se löytyy aina, välttämättömät asiat
kuten siivoaminen, nukkuminen, jopa lukeminen jäävät vähemmälle huomiolle.
Sydäntäni lähellä ovat mielenterveysasiat, asunnottomuus, turvapaikkatyö ja seksuaalinen tasavertaisuus.
Tyylini on puoliksi puhdasta fiktiota, puoliksi inspiraatiota elävästä elämästä.

Tekstinäyte

Luuletko sinä että olet ainoa, jolla on salaisuuksia! Miarka laukaisi, kun olin taas löytänyt itseni hänen luotaan kylästä. Istuimme olohuoneen sohvalla ja popsimme hänen tekemiään ruisleipävalkosipulisipsejä. Olisin halunnut katsoa salkkareita, mutta en kehdannut ehdottaa. Sitäpaitsi ehkä luvassa olisi parempaa kuin salkkareita.

En edes pahastunut Miarkan uhittelevaa sävyä. Olin jopa valmis uskomaan, että hänellä voisi olla vaarallisempia salaisuuksia kuin itselläni. Hän oli myös herättänyt uteliaisuuteni. En tiennyt mitään parempaa kuin salaisuudet.
- Kerro! tokaisin.
- Hu-hu-hu-hu! Miarka nauroi. Älä unta nää!
"Hu"? En ollut tiennytkään, että niin voi joku nauraa, ennen kuin kuulin sen viimeksi Miarkalta. Siihen mennessä olin vain kuullut ha-hö-hi-ho- ja he- variantit. Itse olen mielistynyt ylimieliseen puuskahdukseen Haa! mikä lipsahti minulta nytkin.
- Haa! Tuskin maltat että pääset kertomaan.
Miarka tutkaili minua arvioivasti.
- Ei kun kerro sä omas. Ei! Anna mä arvaan! Sä olet neitsyt! Sä olet kaappiuskovainen! Ei! Älä!
Olin alkanut omavaltaisesti kutittaa Miarkaa. Mutta tämä jatkoi.
- Sulla on peruukin alla skinhead... sä syöt einespitsoja! Einesankka! Ei! Älä! Ei hyö-dy-tä, mä olen maso-kisti... hei ihan totta älä!
- I give up! hän sai ukistua. Mutta älä luule että tämä jää tähän, hän uhkaili hegityksen tasaantuessa.
Nostin sormeni ilmaan ja tein kutitusliikkeitä. Miarka alkoi taas nauraa.
- Oh pu-lease...

(Sininen kaneli)

Varsinainen pulma oli se, kun Fanni luuli joka kerta, kun hän lähti aamulla töihin Pansioon markettiin, että valkoinen Mersu, joka seurasi, tai varmaan ei seurannut häntä oli mieheni.
Aloimme molemmat uskoa tähän, ja menimme yhteiseen psykoosiin. Lopulta kun Fanni tuli väsyneenä töistä, hän sanoi pahan sanan Sinistä, ja silloin minulla keitti.
Kyllä minä tiedän milloin en ole tervetullut! Keräsin kamppeitani paniikissa, ihan kuin Fanni olisi jonkinlainen vaaramomentti, siinä ottaessaan Lidlin neljän juuston pitsoja uunista.
Syödään nyt ensin nämä pitsat.
Päästäisenpippelit! Sää et nyt ymmärrä, että Sini on perheenjäsen, puhut vaan pitsoista.
Fanni kuikuili jääkaappiin päin. Siellä oli...
Niin niin! Juo vain mun viimeisillä rahoillani ostamat energiajuomat.
Kun olin kerännyt kamppeeni ja pukeutunut, Fannin pipo nurinpäin päässä, huusin:
Sinä ajat minut pakkaseen! Kadulla on kuule monta paikkaa. Sinä vohlannahka et kestäisi siellä kahta tuntia!

(Unelmatarha)