Kauhujen yön ritari

Hälisevä tyttölauma lähti kohti alakertaa. Aamu oli valjennut aikapäivää sitten. Hevoset laidunsivat Wilbergin kartanon hevostalleilla. Kikka jäi katsomaan niitä mietteliäänä. Muisto eilisesta nousi väkisin mieleen. Joku oli ratsastanut polkua pitkin. Hän oli vuorenvanna siitä, sillä kavioniskut olivat osuneet hiekkaan. Jos hän nyt rientäisi katsomaan tuonne puistoon, hän varmasti näkisi tuoreet jäljet, joita muut eivät olisi vielä sotkeneet.
Hän livahti muilta karkuun, sillä Repeä ei vielä näkynyt. Tästä suunnasta hevonen oli tullut, hänen vaistonsa sanoi sen. Uskaltaisiko hän mennä katsomaan vähän matkan päähän? Linnut lauloivat. Aurinko paistoi viistoittain puidenoksien takaa. Kyllä hän menisi. Jos juoksisi hän taatusti näkisi, mistä ratsastaja oli tullut. Arvoitukseksi jäisi vain, kuka yöllä oli ratsastanut kartanon mailla.
Hän laski punaisen kalaämpärin maahan ja lähti juoksemaan. Takorautaportin luona hän pysähtyi. Se oli raollaan ja hän näki kavionkuvan hiekassa.
Hevosella ei ollut ollut kenkiä! Asia hämmensi häntä. Miksi hevosta ei oltu kengitetty? Hän vilkaisi vielä kerran taakseen ennen kuin riensi matkaan. Tuosta alkoi polku, joka vei kuusimetsään. Uskaltaisiko Kikka mennä tuonne? Kyllä hän uskaltaisi. Pakko. Sydän hakkasi rinnassa, kun hän työntyi metsän siimekseen, missä varjot saivat outoja sävyjä ja muotoja. Sammaleet tuoksuivat. Naavaiset oksat huojahtelivat.