Luolakarhun klaani

Hämmästyttävän harva kirjailija on kertonut alkuihmisistä, tulevaisuuden ihminen on aiheena tutumpi. Amerikansuomalainen kirjailija kertoo Luolakarhun kansasta, pienistä ja karvaisista kivikauden luolaihmisistä, jotka hankkivat elantonsa luonnontuotteita keräillen sekä keihäällä ja lingolla metsästäen, ja jotka kommunikoivat pääasiassa elekielellä, vaikka pystyivät käyttämään myös yksinkertaisia äänteellisiä symboleja. He ottavat hoiviinsa löytölapsen, vaalean, sileäihoisen ja pitkäksi kasvavan tytön, toisen rodun edustajan. Tytön rotu on pitemmällä kehityksessä, tyttö osaa itkeä ja nauraa, ja häneltä puuttuu klaanin naisten synnynnäinen nöyrä alistuminen miesten ehdottomaan käskyvaltaan. Heimo on sopuisaa, sotia ei käydä eikä heimon sisäistä väkivaltaa ole, mutta miehillä on tietysti oikeus kurittaa ketä tahansa naisenpuolta, joka ei riittävän ripeästi palvele miestä. Kaikki eivät hyväksy tyttöä heimon joukkoon, hän on toisinajatteleva ja hänessä nähdään uhka ei vain miesten ylivallalle vaan koko heimon tulevaisuudelle. Nämä alkuihmiset vaistoavat, että tytön rotu tulee säilymään, heidän oma rotunsa kuolemaan pois. Kirjailija on suorastaan hartaudella paneutunut erikoiseen aiheeseensa. Laajaa romaania olisi voinut ehkä vähän tiivistää, näinkin sen kyllä ihan kiinnostuneena lukee.