Koito

Niin kuin tulipunainen tynnyrinpohja loisti aurinko koko terältään läpi savuisen autereen. Se oli juuri mailleen menossa ja sen tähden saattoi siihen nyt silmiään kupristaen katsoa, vaikka heikon ihmissilmän täytyy sen tavallista loistoa hävetä. Pitkällisen poudan vaikuttama raukaiseva tyyneys teki pölystä ja ilman kuivuudesta nolostuneet koivunlehdet kahta hermottomammiksi ja jopa tuon varjoisan puun viheriässä verhossa näkyi siellä täällä kellertäviä pilkkuja, ikään kuin syksyn ensimmäiset tuulahdukset jo olisivat valkovyötä halailleet, vaikka niityllä kuului vielä tuon tuostakin viikatteen hionnan karskutusta ja vaikka pääskysen pojat eivät vielä kyenneet etemmäksi kuin pesänsä aukolle äitinsä suusta kilvan kärpäsiä nokkimaan. Äänistä niin rikas kesäinen luonto oli nyt kokonaan mykkänä, ja ellei tuota heinämiesten ja -naisten aseiden teroituksesta syntyvää, hampaita kylmäävää ääntä olisi silloin tällöin kuulunut, olisi todellakin luullut itseänsä ainoaksi eläväksi olennoksi aution ja tyhjän maan polttavalla pinnalla.