Keinonen, Annikki
Tekstinäyte
Olipa kerran kaksi veljestä. Toinen heistä oli oikein ahkera ja toinen oikein laiska.
Ahkera oli aina siististi puettu. Hän kampasi hiuksensa ja pesi kasvonsa joka aamu huolellisesti. Hän luki läksynsä hyvin ja auttoi aina äitiä kotipuuhissa.
Mutta Laiska oli toista maata. Miltei joka päivä hän istui koulussa laiskanläksyä lukemassa. Tukka pörrötti pystyssä siivottomasti. Ja jos äiti joskus häneltä pyysi apua, vastasi Laiska aina:
Ahkera oli aina siististi puettu. Hän kampasi hiuksensa ja pesi kasvonsa joka aamu huolellisesti. Hän luki läksynsä hyvin ja auttoi aina äitiä kotipuuhissa.
Mutta Laiska oli toista maata. Miltei joka päivä hän istui koulussa laiskanläksyä lukemassa. Tukka pörrötti pystyssä siivottomasti. Ja jos äiti joskus häneltä pyysi apua, vastasi Laiska aina:
»En minä viitsi. Tehköön Ahkera.»
No, kerran sitten pojat olivat koulumatkalla. Tulipa tietä myöten vanha ukkorähjä vetäen pikkurattailla raskasta kuormaa. Hiki valui ukon otsalta, ja hän puheli yksikseen.
»Hohhoijaa! Kyllä on raskas kuorma. Mutta kukapa minua, köyhää ukkoraiskaa auttaisi! Eihän minulla ole rahaa palkita vaivoja.»
Veljekset kuulivat tämän. Heti paikalla Ahkera juoksi ukon luo ja sanoi:
»Hyvä setä, minä autan sinua.»
»Kiitos, kiitos. Oletpa reipas miehenalku», sanoi ukko tyytyväisenä ja pyyhki hikeä otsaltaan.
Ja niin Ahkera lähti vetämään ukon kuormaa, Laiskan jatkaessa huolettomana matkaansa.
Tultiin sitten tienristeykseen, josta poikkesi tie veljesten kotiin.
»No niin, reipas miehenalku, nyt selviänkin jo yksin. Minulla ei ole rahaa palkitakseni sinua, mutta annanpahan muistoksi jotakin.»
Ukko antoi Ahkeralle hyrrän.
»Pyöritä tätä joka ilta», sanoi ukko. »Ehkä siitä on jotakin iloa sinulle.»
Ahkera kiitti reippaasti ja lähti kotiin.
Illalla sitten Ahkera kotona pyöritti hyrräänsä. Mutta sepäs vasta ihmeellinen hyrrä! Heti ensi kerralla, kun Ahkera sitä pyöritti, pulpahti sen yläpäästä kolme kirkasta kultarahaa. Kyllä siinä ihmeteltiin.
Laiska oli niin kateellinen, että vallan puhisi.
»Minäkin olisin ukkoa auttanut, jos olisin saanut tuollaisen hyrrän», sanoi hän katkerana.
»Voithan koettaa, veli hyvä», sanoi Ahkera.
»Ehkä ukko liikkuu useinkin täällä päin.»
Ja Laiska päätti koettaa.
Hän meni eräänä päivänä tielle vartavasten ukkoa odottamaan. Eikä kulunut pitkääkään aikaa, ennenkuin ukko jo tulla rähjäsi tietä pitkin, jälleen vetäen raskasta kuormaa. Laiska astui esiin ja sanoi:
»Hyvä setä, saanko auttaa sinua?»
»Kiitos, poikaseni, kernaasti. Mutta minulla ei ole rahaa, millä korvaisin vaivasi. Olenpahan vain köyhä ukko raiska.»
»En välitä rahoistas», vastasi Laiska ja alkoi vetää ukon kuormaa.
Tulivat sitten hekin tien risteykseen. Ja Laiskallekin ukko antoi hyrrän muistoksi ja käski hänenkin iltaisin pyörittää sitä.
Laiska juoksi kiireesti kotiin ja pani hyrrän pyörimään koetellakseen, pulpahtaisiko hänenkin hyrrästään kultarahoja. Ja aivan oikein. Kolme kultarahaa tipahti kuin tipahtikin pöydälle. Laiska huudahti ilosta. Ja illalla nukkumaan mennessä ajatteli Laiska näin:
- Kylläpä tämän pojan nyt kelpaa elellä. Ei muuta kuin maata selällään sängyssä vaikka aamusta iltaan, syödä välillä ja pyörittää sitten illalla hyrrää. Ja rahaa tulee kuin roskaa vain. Eipä tämä poika työllä itseään rasita.
(Ote sadusta Hyrrä; Satukammio 1943)
No, kerran sitten pojat olivat koulumatkalla. Tulipa tietä myöten vanha ukkorähjä vetäen pikkurattailla raskasta kuormaa. Hiki valui ukon otsalta, ja hän puheli yksikseen.
»Hohhoijaa! Kyllä on raskas kuorma. Mutta kukapa minua, köyhää ukkoraiskaa auttaisi! Eihän minulla ole rahaa palkita vaivoja.»
Veljekset kuulivat tämän. Heti paikalla Ahkera juoksi ukon luo ja sanoi:
»Hyvä setä, minä autan sinua.»
»Kiitos, kiitos. Oletpa reipas miehenalku», sanoi ukko tyytyväisenä ja pyyhki hikeä otsaltaan.
Ja niin Ahkera lähti vetämään ukon kuormaa, Laiskan jatkaessa huolettomana matkaansa.
Tultiin sitten tienristeykseen, josta poikkesi tie veljesten kotiin.
»No niin, reipas miehenalku, nyt selviänkin jo yksin. Minulla ei ole rahaa palkitakseni sinua, mutta annanpahan muistoksi jotakin.»
Ukko antoi Ahkeralle hyrrän.
»Pyöritä tätä joka ilta», sanoi ukko. »Ehkä siitä on jotakin iloa sinulle.»
Ahkera kiitti reippaasti ja lähti kotiin.
Illalla sitten Ahkera kotona pyöritti hyrräänsä. Mutta sepäs vasta ihmeellinen hyrrä! Heti ensi kerralla, kun Ahkera sitä pyöritti, pulpahti sen yläpäästä kolme kirkasta kultarahaa. Kyllä siinä ihmeteltiin.
Laiska oli niin kateellinen, että vallan puhisi.
»Minäkin olisin ukkoa auttanut, jos olisin saanut tuollaisen hyrrän», sanoi hän katkerana.
»Voithan koettaa, veli hyvä», sanoi Ahkera.
»Ehkä ukko liikkuu useinkin täällä päin.»
Ja Laiska päätti koettaa.
Hän meni eräänä päivänä tielle vartavasten ukkoa odottamaan. Eikä kulunut pitkääkään aikaa, ennenkuin ukko jo tulla rähjäsi tietä pitkin, jälleen vetäen raskasta kuormaa. Laiska astui esiin ja sanoi:
»Hyvä setä, saanko auttaa sinua?»
»Kiitos, poikaseni, kernaasti. Mutta minulla ei ole rahaa, millä korvaisin vaivasi. Olenpahan vain köyhä ukko raiska.»
»En välitä rahoistas», vastasi Laiska ja alkoi vetää ukon kuormaa.
Tulivat sitten hekin tien risteykseen. Ja Laiskallekin ukko antoi hyrrän muistoksi ja käski hänenkin iltaisin pyörittää sitä.
Laiska juoksi kiireesti kotiin ja pani hyrrän pyörimään koetellakseen, pulpahtaisiko hänenkin hyrrästään kultarahoja. Ja aivan oikein. Kolme kultarahaa tipahti kuin tipahtikin pöydälle. Laiska huudahti ilosta. Ja illalla nukkumaan mennessä ajatteli Laiska näin:
- Kylläpä tämän pojan nyt kelpaa elellä. Ei muuta kuin maata selällään sängyssä vaikka aamusta iltaan, syödä välillä ja pyörittää sitten illalla hyrrää. Ja rahaa tulee kuin roskaa vain. Eipä tämä poika työllä itseään rasita.
(Ote sadusta Hyrrä; Satukammio 1943)