Salo, Veikko
Elämäkertatietoa
Heino Veikko Salo on syntynyt 12.09.1930 ja asuu Kemijärvellä. Hän on eläkkeellä oleva metsätalousinsinööri. (Koulutus: Maatalouskoulu Rovaniemi & Järvenpää 2 v. ja Rovaniemen Metsäopisto). Salo on palkittu Suomen valkoisen ruusun I Ritarimerkillä kultaristein.
Kirjailijan tuotantoon liittyvää lisätietoa
Tuotantoa: Pihkantuoksua eräpolulla eräkirja, Pihkassa sissiin, romaani, Tarhakarhu, eräkirja. Erilaisia lehtijuttuja harvakseltaan, silloin tällöin kautta vuosikymmenten.
Tekstinäyte
- Ois se tosiaan iso potti, jos kaikki lakat sais korjattua talteen, myöntelin.
Huoletti, miten menettelisimme hillojen kanssa. Olisi liian kova homma kantaa ne ensin neljän kilometrin päässä olevan tien varteen ja kuljettaa ne siitä peninkulma pyörällä. Loppumatka junalla tai linja-autolla kaupunkiin… Tulisipa joku ostelemaan hilloja, nyt niitä saisi halvalla, toivoin mielessäni. Mutta ei kukaan tule tänne ostoksille – jos mikä niin se on varmaa, päätimme.
Oli lämmin iltapäivä. Yksinäinen kimalainen pörräsi kämpän ikkunassa ja tuuli heilutteli kauhtuneita verhonrepaleita avoimen ikkunan aukossa. Sääskiaika oli jäämässä siltä kesältä: Oli ollut poutaa pitkään ja lätäköt olivat kuivuneet. Uusi itikkasukupolvi ei nousisi enää siivilleen. Jätkät olivat olleet päivän metsässä, pöllejä oli tullut satapäin miestä kohti. Kesäaikaan kämppä oli vain puoliksi miehitetty.
Metsästä tulon jälkeen oli vellit nakuteltu nääveliin, oli siestan aika. Kämpän ovi oli auki. Sisään hiipi neljä mukavannäköistä naisihmistä. He asettuivat istumaan tyhjänä olevan pöydän ympärille ja supattelivat keskenään. Ajoittain kuului laukauksia eri suunnilta, sotaveteraani olisi kai sanonut, että se oli eräänlaista hakuammuntaa. Kuorsaus nousi ja laski rytmikkäästi. Sitten jyrähti mitä mahtavin kenttätykki lähellä pöytää.
- Hyi tavaton, lähdetään pois, eihän täällä voi edes hengittää, eräs naisista sanoi.Samassa he yksissä tuumin nousivat ja puheen sordiinokin hieman kohosi. Unenpöpperöinen karvainen pää nousi nurkkapetiltä.
- Mittee minun silmäni näkköö, niänkö minä unta?
Heikki ihmetteli.
- Naisimmeisiä ja ihka eläviä, jopa passoo herätä, kuului toiselta petiltä.
Heikki katseli ihmeissään pöydän suuntaan, takoi kämmenellä otsaansa ja hoki: - Herree jo, herree hyvä mies, muuten nukut onnesi ohi.
Naiset laskeutuivat hiljaa takaisin istumaan ja supattelivat, että jospa noilta sais vähän tietoja, missä ne lakat piileksivät.
Päitä nousi, yksi sieltä toinen täältä. Kämppä heräsi harvinaisen vilkkaaseen eloon. Juttua alkoi syntyä, välillä jo naurun remahduksiakin. Maailmanmiehenä tunnettu, Martti-eversti avasi pelin vieraisiin päin.
- Misteepä kaakaa ne vieraat tulloo, meitäkö työ ootta lähtennä kahtomaan? Vuan meissä sitä kattomista piisaa, taisitta kyllä joutua aikamoiseen rumputulleen. Pahottelen moista vastaanottoa.
- Tuolta vankilalta me tullaan. Pyydämme anteeksi, että katkaisimme teidän päiväunet.
- Ei mitään anteeksipyyntöjä, meijänhän se pittee pyytee anteeks. On tämä hävytöntä, sen kerran kun myö vieraita suahan, niin hyö joutuvattii hirmu keskitykseen. Istukee vieraat vuan raahassa, keitetään tässä kahvit ja jutellaan.
Pihkantuoksua eräpolulla sivut 98-99.
Huoletti, miten menettelisimme hillojen kanssa. Olisi liian kova homma kantaa ne ensin neljän kilometrin päässä olevan tien varteen ja kuljettaa ne siitä peninkulma pyörällä. Loppumatka junalla tai linja-autolla kaupunkiin… Tulisipa joku ostelemaan hilloja, nyt niitä saisi halvalla, toivoin mielessäni. Mutta ei kukaan tule tänne ostoksille – jos mikä niin se on varmaa, päätimme.
Oli lämmin iltapäivä. Yksinäinen kimalainen pörräsi kämpän ikkunassa ja tuuli heilutteli kauhtuneita verhonrepaleita avoimen ikkunan aukossa. Sääskiaika oli jäämässä siltä kesältä: Oli ollut poutaa pitkään ja lätäköt olivat kuivuneet. Uusi itikkasukupolvi ei nousisi enää siivilleen. Jätkät olivat olleet päivän metsässä, pöllejä oli tullut satapäin miestä kohti. Kesäaikaan kämppä oli vain puoliksi miehitetty.
Metsästä tulon jälkeen oli vellit nakuteltu nääveliin, oli siestan aika. Kämpän ovi oli auki. Sisään hiipi neljä mukavannäköistä naisihmistä. He asettuivat istumaan tyhjänä olevan pöydän ympärille ja supattelivat keskenään. Ajoittain kuului laukauksia eri suunnilta, sotaveteraani olisi kai sanonut, että se oli eräänlaista hakuammuntaa. Kuorsaus nousi ja laski rytmikkäästi. Sitten jyrähti mitä mahtavin kenttätykki lähellä pöytää.
- Hyi tavaton, lähdetään pois, eihän täällä voi edes hengittää, eräs naisista sanoi.Samassa he yksissä tuumin nousivat ja puheen sordiinokin hieman kohosi. Unenpöpperöinen karvainen pää nousi nurkkapetiltä.
- Mittee minun silmäni näkköö, niänkö minä unta?
Heikki ihmetteli.
- Naisimmeisiä ja ihka eläviä, jopa passoo herätä, kuului toiselta petiltä.
Heikki katseli ihmeissään pöydän suuntaan, takoi kämmenellä otsaansa ja hoki: - Herree jo, herree hyvä mies, muuten nukut onnesi ohi.
Naiset laskeutuivat hiljaa takaisin istumaan ja supattelivat, että jospa noilta sais vähän tietoja, missä ne lakat piileksivät.
Päitä nousi, yksi sieltä toinen täältä. Kämppä heräsi harvinaisen vilkkaaseen eloon. Juttua alkoi syntyä, välillä jo naurun remahduksiakin. Maailmanmiehenä tunnettu, Martti-eversti avasi pelin vieraisiin päin.
- Misteepä kaakaa ne vieraat tulloo, meitäkö työ ootta lähtennä kahtomaan? Vuan meissä sitä kattomista piisaa, taisitta kyllä joutua aikamoiseen rumputulleen. Pahottelen moista vastaanottoa.
- Tuolta vankilalta me tullaan. Pyydämme anteeksi, että katkaisimme teidän päiväunet.
- Ei mitään anteeksipyyntöjä, meijänhän se pittee pyytee anteeks. On tämä hävytöntä, sen kerran kun myö vieraita suahan, niin hyö joutuvattii hirmu keskitykseen. Istukee vieraat vuan raahassa, keitetään tässä kahvit ja jutellaan.
Pihkantuoksua eräpolulla sivut 98-99.