Vuola, Sinikka

Kuvatiedoston lataaminen

Photograph information

© Tuukka Ylönen

Synnyinaika

Synnyinpaikka

Asuinpaikkakunta tai -paikkakunnat

Koulutus tai tutkinto

Tekijän saamat palkinnot

Tekijän käyttämä kieli

Kansallisuus

Maakunta-alue

Teokset

Tyyppi

kokoomateokset

Tyyppi

romaanit

Tyyppi

runokokoelmat

Tyyppi

esseekokoelmat

Tyyppi

runokokoelmat

Tyyppi

romaanit

Tyyppi

runokokoelmat

Tyyppi

romaanit

Muut teokset

Tyyppi

fyysinen teos

Kirjailijan omat sanat


Ala-asteella se alkoi: keskeyttelin luokkatovereitani usein kesken puheen ja korjasin heidän kielenkäyttöään. Sama rasittava tapa jatkuu ikävä kyllä edelleen. Kielioppi on ollut lapsesta asti suuri rakkauteni. On kiva mietiskellä kielen sääntöjä ja poikkeuksia, pilkkusääntöjä, taivutuskaavoja, relatiivilauseita ja lauseoppia, objektin ongelmia sekä ylipäänsä äidinkielen sudenkuoppia. Kun aikuisiällä työskentelin ensimmäistä kertaa kustannusyhtiössä, olin häkeltyneesti riemuissani siitä, että rasittava pakkomielteeni vihdoin palkittiin.

Tästä tullaan siihen, että runoudellahan ei voi olla kielioppia. Uuden runon edessä on joka kerta kuin tyhjyyden edessä: taas kerran on selvitettävä, mitä voi sanoa ja millä tavalla, mitä menetelmiä ja sanastoja käsillä oleva teksti vapauttaa ja mitä se sitoo; ja mikä jännittävintä, tuleeko yritys onnistumaan, teksti syntymään, kieli (tai ennemminkin kirjoittaja) taipumaan. Osmo Ikolan Nykysuomen käsikirjan täsmällisyydestä on melkoinen matka runon muljahtelevaan epävarmuuteen.

Tykkään tiiviistä muodosta. Kirjoitan sekä novelleja että runoja, ja jossakin vaiheessa epäröin, kumpaan olisi syytä keskittyä. Esikoispoikani syntymä vuoden 2004 lopussa merkitsi melkoisen voiman haltuunottoa: kävin läpi sekä äidinkieltä että lapsenkieltä, jokin tiiviisti suljettu portti raottui, ja niin kirjoitin valmiiksi esikoisrunokokoelmani Orkesteri jota emme kuule.

Maailmankirjallisuudessa on yksittäisiä teoksia ja jopa yksittäisiä lauseita, joita rakastan yli kaiken, ja tiettyjä säkeitä ja virkkeitä toistelen ajatuksissani kuin mantroja, niin tiheitä ja merkittäviä ne minulle ovat. Minulla on eri kielialueiden kirjailijoissa eräitä sielunsisaria ja -veljiä, joita en kuitenkaan lähde nimeämään. Kuka nyt rakkaitaan jonoon pakottaisi? Sitä paitsi aika harvoin ihailen jonkun kirjailijan koko tuotantoa kauttaaltaan; syvimmät kiintymyksen kohteeni ovat yleensä yksittäisiä romaaneja/runoja/novelleja. Miellyn usein kirjoitustyyleihin, jotka voimakkaasti poikkeavat omastani. Ja: vaikuttavathan nekin kirjat, jotka ovat vielä lukematta.

Runojen fysiikkaan, rytmiin ja väriensäätelyyn Sergei Prokofjevin sävellyksillä on minulle suuri merkitys, samoin ylipäänsä sillä, että olen aikaisemmin opiskellut musiikkia. Tyhjä paperi on eräänlainen partituuri, johon stemmoja ei vielä ole merkitty näkyviin. Toisten puhetta kuullessani alan usein hahmottaa, millä tavoin ääneenlausutut sanat voisi sijoittaa paperille, ja erityisen täsmällisesti kuulen ja näen säkeenylitykset, rajakohdat, välimerkit. Suuri osa runonkirjoittamiseen menevästä ajasta kuluukin typografisten sijoittelujen kokeilemiseen: joka runon kohdalla on löydettävä omat keinonsa.

Runoilijan on siedettävä ihan uskomaton määrä kaaosta, sillä alitajuntakin pyrkii mukaan kaikin keinoin. Kun viimeistelin esikoiskirjaani, teosta, jossa viitataan hengittämiseen ja hengityselimiin, sairastin itsekin viikkokausia hengitystieinfektioita. Oman äänen etsiminen siten sekä metaforisoitui että inkarnoitui. Alitajunta ja sattuma ovat uutta tekstiä synnyttelevän kirjoittajan parhaat kaverit. Tärkeintä on, ettei niiden osuutta pyri estämään. Kun antautuu mahdollisuuksille, toisinaan sattuu niin, että viikko- tai kuukausikausia ratkaisemattomuuttaan kiusannut kohta tekstissä selkenee ja runo paljastaa oman kielioppinsa: näinhän se onkin.

Elämäkertatietoa

Sinikka Vuola (s. 1972) on helsinkiläinen runoilija. Koulutukseltaan hän on filosofian maisteri. Vuola on työskennellyt mm. tiedottajana ja tietokirjatoimittajana. Orkesteri jota emme kuule on Vuolan esikoiskokoelma. Vuolan harrastuksena on klassinen musiikki.

Lukukeskus
---

toimet:
työskennellyt mm. kustannus-, vakuutus-, opetus-, tiedotus-, toimitus- ja uhkapelialalla

opinnot:
Filosofian maisteri Helsingin yliopistosta (pääaine yleinen kirjallisuustiede, sivuaineet kotimainen kirjallisuus, keskiajan tutkimus, musiikkitiede).
Opiskellut lisäksi Helsingin Konservatoriossa pianon ja oboen soittoa.

harrastukset:
klassinen musiikki ja liikunta

Lisäksi proosaa, runoja (mm. Lahden runomaratonin kilpailuantologiassa Unelmat ja naamiot, 2003), esseitä, kirja-arvosteluja ja haastatteluja sekä tilaustyönä kirjailijaprofiileja eri julkaisuihin (mm. Sähköiset säkeet, Sanojen aika, Kiiltomato, MotMot, Lumooja, Kulttuurivihkot, Kirjakatsaus, Teema).


Makuasioita:

Minulla on kahdenlaista kirjarakkautta: kestosuosikit sekä kausiluonteiset ihastukset. Kestorakkaudet ovat yksittäisiä kirjoja sekä yksittäisiä lauseita ja rivejä, joiden pariin palaan yhä uudestaan. Ne eivät ehdy, vaan päinvastoin, tiettyinä elämänvaiheina ja kirjallisen kehityksen kausina suorastaan janoan niitä ja mutisen niiden sanoja itsekseni, kuin lohduttaisin tai rakentaisin itseäni. Toisaalta usein pihkaannun kirjoihin, joihin muutenkin olen tuona ajankohtana paneutumassa. Tutustuminen johtaa suurempaan tuntemiseen, ja olo on kuin rakastuneella.

Musiikissa kivijalkana ovat Mozart ja Prokofjev. Vastakohdat vetävät puoleensa: toisaalta ooppera (Puccinin Tosca ja saman herran Turandot, Janácekin Katja Kabanova, Saariahon Kaukainen rakkaus, vahvat naisroolit), ja toisaalta kamarimusiikki (Ravel, Schumann, Schubert), sekä konserttomuoto, orkesteri ja solisti dialogisina vastapooleina. Beethovenin neljäs pianokonsertto on tärkeä apu kirjoittamisessa ja yleensä tepsii, jos mikään muu (edes Prokofjev) ei tepsi. Sellokonsertot: Dvorákin loistokkuus, Schumannin liukuminen pois tasapainosta. Messiaenin Turangalîla, Shostakovitshin jazzsarjat, Bachilta kaikki.

Elokuvista olen nähnyt Buñuelin Päiväperhon ainakin kaksikymmentä kertaa. Rakkaita muita: Viscontin Kuolema Venetsiassa, Haneken Pianonopettaja, Yimoun Punainen lyhty, Sautet’n Tunteeton sydän, Webberin Tyttö ja helmikorvakoru, Weirin The Truman Show, Kubrick, Bergman, jotkut Allenit, Chaplinin myöhäistuotanto, Hitchcock ja muutenkin kauhuleffat ja jännärit.

Olen näitä suurisilmiä joiden on nähtävä taulut livenä. En osaa kuvitella jonkin pikkuruisen painokuvan ja katalogiselostuksen pohjalta, miltä teos käytännössä näyttää 3x2 m -koossa; en hahmota sillä tavalla. Amsterdamissa näin van Goghit, ne olivat niin värin kyllästämiä, että näyttivät aivan karvaisilta. Ne olivat kuin liikkeessä koko ajan: askeettisuutta, fanaattisuutta, kohtisyöksymistä, tyventä.

Myös pelit merkitsevät nopeaa siirtymää fantasiamaailmaan, ja tykkäänkin suunnattomasti sekä lautapeleistä (etenkin Alias, Carcassonne, Puerto Rico), PC-peleistä (Civilization, Age of Empires, Heroes of Might and Magic, SimCity) että melkein mistä tahansa pelaamisesta shakista krokettiin.

Mieluisia paikkoja ja miljöitä ovat alitajunnan tarjoamien unien ja oivallusten lisäksi kirjastot, hautausmaat, lentokentät, meri ja pohjattomuuden vaikutelma, vieraat kaupungit sekä eräiden PC-pelien maisemat. Historiallisena maastona kiinnostavat keskiaikaan liittyvät ilmiöt: naurukulttuuri, roomalaiskatolisuus, pyhimykset ja trubaduurit.

Tykkään matkustamisesta, Nykysuomen sanakirjasta, kirjastolaitoksesta, lukemisesta ja kieliopista, musiikin teoriasta sekä oboen ja pianon soittelusta, mikrointervalleista, peleistä ja leikeistä, askartelusta, elokuvissa käymisestä, intialaisesta ruoasta, talvesta, eläinkunnasta, epäkaupallisuudesta, valaistuista suurkaupungeista yöaikaan, yöstä kun se on sinisimmillään. Oopperasta, se kun on niin järjenvastaista: ihmiset laulavat kuollessaankin.

Inhoan tosi-tv:tä. Inhoan sitä, että kirjojen sivujen kulmia taitellaan – varma keino murtaa paperin kuidut ja turmella kirja.

Kirjailijan tuotantoon liittyvää lisätietoa

Novelli "Adlerin tapaus" Gummeruksen Novellit 2006 -antologiassa.
Englanninkielinen käännös antologiassa New Finnish Fiction, kääntäjä David Hackston.

Runoja "Tässä on nainen luonnollista kokoa" antologiassa Pimppini on valloillaan (WSOY, 2012).

Runoja käännetty italiaksi antologiaan "Il limite della neve. La nuova poesia finlandese" (kääntäjä: Antonio Parente).

Tekstinäyte

Joukot ovat rautaa ja terästä, aseet kultaa ja hopeaa
kenraali, neuvonantaja, vaunut, tykki, ratsumies, sotilas,
torni, kuningaslähetti ja ratsu,
Kuningas liikkuu arvokkaasti, ruudun kerrallaan,
hän ei voi kiirehtiä
ja kävelykeppi on kolmesta kohtaa paikattu,
Linna, piirretty ja rakennettu
Upeimmissa huoneissa lattia
liian säännöllistä ruutua
jotta tuntisin oloni hyväksi,
Hän katselee kuolemaa, kuolema pullonvihreillä silmillään häntä : vihollinen
seuraa siirtojani mutta
sairaus ja kuolema eivät,
ne liikkuvat minne tahtovat Kuin Kuningatar
muut ovat nappuloita : jähmeää kultaa, hopeaa ja terästä,

(Teoksesta Musta ja punainen, Tammi 2009)


Intervalli: matka/
kahden välillä, sellaiseen ei pidä/
niin vain syöksyä. Valmistelet parhaita retkiä/
pitkään, mittaat etäisyydet linnuntietä//

laukku laukulta pakkaat järjestystä Treenaat vuosikaudet/
yhtä ainoata sävelaskelta varten,/
piirrät reitit, valmistuessaan yhä vanhenevat kartat Kynän terä//

katkeaa, hiili haalistuu Tarkka piirros purkautuu, muisto pettää/
näkyvyyden, heittäytyy tapahtuneen päälle/
kuin kaiku: harppaat paljain suin, suin päin sävelestä toiseen, lopusta alkuun,

(Teoksesta Orkesteri jota emme kuule, Tammi 2007)

Lähteitä ja viittauksia

Suomalaisia nykyrunoilijoita 2. Avain, 2011.