Peippo, Aune

Synnyinaika

Synnyinpaikka

Kuolinaika

Kuolinpaikkakunta

Tekijän käyttämä kieli

Kansallisuus

Teokset

Tyyppi

romaanit

Tyyppi

romaanit

Tyyppi

romaanit

Kirjailijan tuotantoon liittyvää lisätietoa

Näytelmä:

Kaikki tulee ilmi 1945

Tekstinäyte

Silloin ennen vanhaan, kun he tyttöjen huoneessa olivat arvailleet kunkin tulevaisuutta, oli sisarien mieltä aina kaivellut veljien kohtalo. Mikä siinä mahtoi olla, mutta heidän mielestään pojat olivat jotenkin määrätyt epäonnistumaan vaimon valinnassa. Veljet olivat niin itsevarmoja, he hymähtivät tytöille, he hymähtelivät sisarien pelolle. Ja kuitenkaan he eivät millään voineet vakuuttaa olevansa selvillä naisen luonnosta, joka tyttöjen arvion mukaan - miten se oli mahdollista? - oli perin juurin juonikas ja miehen yksinkertaisuudelle vaarallinen. Vieläpä myöhemmätkin havainnot, joita Annikki oli joutunut tekemään ihmisten joukossa liikkuessaan, olivat saaneet hänet vakuuttuneeksi siitä samasta miehiä uhkaavasta vaarasta, joka kätkeytyi saalistushaluisen naisen olemukseen. Vaimo se jokaisessa avioliitossa rikkoutumisen aiheutti, sellaisen ulkopuolelle tuskin näkyvän rikkoutumisen, jonka vain hyvä ihmistuntija aavisti miehen välinpitämättömyydestä. Veljiä ajatellessaan Annikin valtasi aina suuri, haikea, koko miesmaailmaan kohdistuva sääli. Ja juuri nimenomaan veljiä ajatellessaan hän ei kokenut sitä pientä keventävää vahingoniloisuutta, minkä hän siinä yleensä tunsi lieventävänä piirteenä. Ne omahyväiset, junkkarit olisivat sittenkin saaneet säästyä miehen onnettomuudelta.
Oliko heistä kukaan edes kiitävänä hetkenä osannut ajatella, että Esko toisi heille nähtäväksi kauniin rouvan?
Niin nyt vain oli tapahtunut.
Vaikka he eivät perheenä olleet aivan epäonnistuneita ulkonäöltään, sillä enimmäkseen he olivat kuitenkin, ns. hauskannäköisiä, heillä oli kummallinen ennakkoluuloinen suhtautumistapa kauniisiin ihmisiin. Kenties elämän kokemukset olivat opettaneet heille, että jos ihmisestä huomattiin ennen muuta vain ulkonäkö, hänessä ei sitten juuri mitään muuta huomattavaa ollutkaan. Kukapa mainitsi ensimmäiseksi tunnusmerkiksi kauneutta silloin kun henkilö kunnostautui jollakin, esimerkiksi henkisellä, alalla. Tämä Irma oli juuri niitä tyttöjä, joista puhuessaan ei voinut sivuuttaa ulkonäköä. Ja sellaisen Esko oli tuonut.
Vaisto oli sanonut sen Annikille jo ensi silmäyksellä, mutta vasta illan mittaan hänen oli antauduttava myöntämään pahimmat ajatuksensa oikeaan osuneiksi. Ja kuitenkin, ajatukset risteilivät päässä etsien, hapuillen, hampaat irvessä vaatien jotakin helpotusta tälle tuomiolle ... Ei voinut olla mahdollista, että veli oli niin räikeästi epäonnistunut kuin Annikki nyt aluksi pelkäsi. Esko ei koskaan ollut välittänyt naisten kauneudesta, ei koskaan tavoitellut mitään toisarvoista, Esko ei ollut ansainnut sellaista rangaistusta kuin Annikki luuli hänen saaneen. Irma oli lapsellinen - se oli ohimenevä ominaisuus.
Hän ei ollut tottunut muuhun kuin kotiympäristöön - ajan mittaan hän tottuisi. Hän oli kenties vähän lahjaton henkisessä suhteessa - mutta sellaisena hän kunnioittaisi miehensä arvoa sitä enemmän. Niin, niin asian täytyi olla.


(Öinen vartiohetki 1948)