Lönnroth, Heleena

Fiktiivinen henkilö, johon voisin samaistua:
Villin lännen sankari, vaikkapa Buffalo Bill.

Mieluisa paikka:
Meri purjehtiessa Osmon kanssa.

Kiehtova historiallinen henkilö:
Kaarina Maununtytär. Hypnoosissa minut palautettiin taaksepäin ja makasin katafalkilla Turun tuomiokirkossa damastipieluksella helmikruunu päässäni, olin Kaarina Maununtytär ja huolissani pienistä pojistani (jotka Juhana lähettikin Puolaan pois vallanperimyksensä tieltä)...

Ärsyttävät asiat ja ilmiöt:
Olen aina pitänyt uudesta, vapaudesta ja avaruudesta, ärsyyntynyt jämähtämiseen, ikävään rutiiniin ja varovaiseen turvallisuushakuisuuteen.
Motto: Elää niin, että elämä tuntuu merkitykselliseltä.
Vastavirtaan ui lohen suku

Elämä oli muuttunut jokseenkin mauttomaksi. Miten jaksaisi kaksikymmentä vuotta pienessä kaupungissa kirjastonhoitajana? Oli muutakin: kaksi pientä poikaa juuri nyt, ei apua, ei sukulaista.

Deus ex macina, Jumala koneesta, soitti ja tuli pääsiäisenä käymään. Hän oli nähnyt unen, seksiunen muinoisesta suhteestamme. Ja meillehän kuului samaa. Hän kahden lapsen yksinhuoltajana Lapissa, minä etelässä. Siinä hän sitten seisoi. Guru. Pelkkiä silmiä ja henkeä, luuta ja nahkaa.

Tulette sinne, Lappiin, tilaa on ja leipää. Eikö?

Kyllä. Kaksikymmentä tulevaisuuden vuotta kirjastonjohtajana lennähti kevyesti sivuun. Pääsiäisen jälkeen pakkasin äitini ja kaksi poikaani autoon ja lentokoneeseen. Lensimme Ivaloon.

Pahtaniemi. Inarijärvi. Maaliskuun kirkkaus. Päätimme jättää kaiken taaksemme ja ottaa vastaan, mitä tuleman piti. Äitiys uusperheessä, viisi lasta ja muusan rooli ja ihana kesä, jolloin teimme matkoja Jäämerelle ja Norjaan, tuntureille. Samalla rakensimme honkapäreestä seitsemän kerroksen vahvuista venettä, johon tulisi putkipurje. Aivan uusi rakenne.

Seuraavana keväänä ostimme tontin Tenolta, tunturin etelärinteestä. Retriitti ja majatalo, koulutuskeskus. Haaveiden täyttymys. Oma. Koko kesä oltiin uudisasukkaita. Rakennettiin. Asuttiin tunturissa. Pyykki pestiin purossa, ja minä keitin nuotiolla. Lapset raahasivat kuivia polttopuita kuin etäiset serkkunsa kaukana Afrikassa. Tukkani mustui noesta. Aggregaatti papatti kaiken päivää. Pakastin täyttyi sienistä.

Minulla oli sivutoiminen päätoimittajuuteni, jonka takia lensin kahdesti kuussa pääkaupunkiin. Super Mario Bros. Kerran tullessani toin pikkutelevision ja Nintendon lapsille. Kyllä se aggregaatti niitäkin pyöritti...

Syksyllä Lapin matkailuun liittyviä hankkeita ei enää tuettu. Lapset lähtivät kuitenkin aamuisin saamelaiskouluun, kylmä sumu ajelehti jokilaaksossa. Pankki keskeytti rahoituksemme. Tunturissa seisoi valmis huvimaja, keskeneräinen asuntolarakennus ja hirsilinnan perustus.

Vesi jäätyi jo ämpärissä. Asuimme edelleen asuntovaunussa. Iltaisin välkkyi valo Norjan puolelta kuin kaukainen muistuma sivistyksestä. Eräänä aamuna etsimme viimeiset puhtaat vaatteet ja pakkasimme pienimmäisen mukaan. Ajoimme Karigasniemen osuuspankkiin neuvottelemaan, jos kuitenkin.

Ei. Menimme sitten paikalliseen baariin ja ostimme lopuilla rahoilla Ässä-arpoja, joita raavimme Hiacen kopissa. Kaksivuotiaskin raaputti. Sitten ei ollut enää niitäkään rahoja.

Moilasenmäki, sanoivat paikalliset. Jäi sentään jotain jälkeä, aukko rinteeseen, siinä katto. Otin lapset, kaikki viisi ja lähdin etelään, jossa minulla oli lasten isän kanssa puolikas vanhasta hirsitalosta. Sain työpaikan, laitoin lapset kouluun, nuorimman tarhaan. Guru jäi yhden työmiehen kanssa jatkamaan perustusten tekoa, niin kauan kuin sementtiä ja harkkotiiliä piisaisi tai pakkanen ja lumi keskeyttäisivät.

Rakentamista kesti lumen tuloon. Sitten gurukin tuli etelän kaupunkiin. Entistä laihempana. Otti ikeensä ja alkoi opettaa kansanopistossa, mutta mieli paloi uusiin seikkailuihin. Rekka oli tuonut kontillisen tavaroita Inarista, ja veneen aihio oli vedetty Hiacen perässä. Asetuimme hetkeksi aloillemme.
Keväällä Kaustinen kutsui. Ihmeellinen paikka, kansanlääkintäkeskus! Se oli vailla osaavaa ja ymmärtävää toiminnanjohtajaa. Guru tuli valituksi, ja kesän alussa lähtivät tavarat ja lapset Pohjanmaalle. Veneen aihiokin lähti.

Panin talon myyntiin ja itkin viikon, itkin kaksi. Mutta jos rakastin, asuisin siis vaikka Helvetissä. Helvetti siitä tulikin. Tuli riitaa kansanparantajien kanssa, eikä kunta ollut tyytyväinen taloudelliseen tulokseen. Pian olimme työttömiä kumpikin ja asuimme lapsinemme ja lainoinemme kansanparantajan kylmässä tuvassa paikassa, jonka nimi oli Köyhäjoki. Sinä vuonna ei Helsingin Sanomissa ollut haettavana yhtään virkaa eikä tointa. Pankki uusi lainoja pahimmillaan kuukaudeksi kerrallaan, korot olivat 18 prosenttia, ja sukulaistakaajat soittivat joka päivä.

Kului kuusitoista vuotta. Opettelin uimaan taas myötävirtaan ja purjehtimaan toisilla veneillä.

Taloni Hovinsaarella

Mikäänhän ei voita lapsuuden Onnelaa. Synnyin ja kasvoin kiinni 1928 rakennettuun nikkarityyliseen puutaloon, jossa oli iso kuisti, t-malliset ikkunat ja veranta. Ainoa oikea talo kauan kauan senkin jälkeen, kun olin jo kotoani lähtenyt. Freudin ja kumppaneitten mukaan talo symboloi omaa persoonaamme: sen kellari tiedostamatonta, asuinkerros tietoista ja vintti yliminää... Ihmisen unissa esiintyy usein talo, jonka tilasta ja kunnosta voi osaava tulkitsija tehdä omaa elämää koskevia johtopäätöksiä.

Näyttää siltä, että Kotkasta tuli kohtaloni talojen suhteen, tarkemmin vielä Hovinsaaren kaupunginosasta. Ensimmäinen taloni Hovinsaarella kuului sokeritehtaan asuinalueeseen, joka oli rakennettu 1920-luvulla. Talo oli alun alkaen 4 perheen hirsitalo, jonka ostimme lasteni isän kanssa. Talossa oli asunut mm. hänen vaarinsa ja isänsä... Seinät olivat komeata punahonkaa, kellari oli sokkeloinen ja selvittämätön kuin pimeimmät mielen onkalot ja ullakolle voi rakentaa lisää makuuhuoneita. Sähköstä maksoimme tehtaan sähkölaitokselle, oveltamme oli muutama askel tehtaan portille, ja puutarha oli tsehovilainen vanhoine koivuineen ja vaahteroineen. Talon nimeksi tuli Lömpakka. Sitä taloa lapset rakastivat. Rapsutimme ja maalasimme sitä yhden kesän. Väri palautettiin pappilankeltaiseksi, nurkat valkoisiksi ja ovet englanninpunaisiksi. Katto oli tiilestä.

Elämä kuljetti sitten toisaalle, talo myytiin, kunnes palasin lapsineni Kotkaan ja ostin toisen taloni Hovinsaarelta. Mystistä kyllä, sekin oli rakennettu 1920-luvulla, mutta tyyliltään se jotain aivan muuta eli erittäin vapaamuotoista. Tapana oli tuolloin, kun sahat ja tehtaat työllistivät, että joku aikaansaavampi ja rahakkaampi rakensi talon, jossa oli paljon hellahuoneita, asui siinä itse ja asutti monia vuokralaisia. Monenlaista tarvepuuta kuljetettiin pyöräntarakalla omallekin rakennustyömaalle, mm. nutikoita, joista saatettiin muurata talo tiilien tapaan.

Talossani oli ollut neljä asuntoa ja oli edelleen kaksi vanhaa vuokralaista, jotka perin talon ostaessani. Talo oli korkealla kuivassa, lämpimässä, valoisassa ja jyrkässä rinteessä, sauna kellarissa. Sivumennen sanottuna talossa oli TÄYDELLINEN kellarikerros! Saunaan viuhahdimme ulkokautta. Oli vilpoinen kuisti, jossa kesällä söimme ja josta talo sai nimekseen ”Vilhola”. Lapset asuivat vintillä ja opettelivat yhteisöllisyyttä saman katon alla vuokralaisten kanssa. Pihassa oli paljon koivuja, minkä huomasi varsinkin syksyllä. Sitten oli piiitkä katuosuus, joka piti minut pirteänä talvella. Se talo minua huolestutti aina poissa ollessani. Pelkäsin tulipaloa, pelkäsin murtovarkaita neljän ulko-oven talossa... Talonkirjat kertoivat, että 1960-luvulle asti talossa oli asunut paljon väkeä ja monia eri perheitä. Avaimiakin sain tullessani ainakin kilon verran.

Kolmas Hovinsaaren taloni on rakennettu 1956 ja rakennettiin jo aikanaan paritaloksi siten, että kummallakin osapuolella oli oma lämmitysjärjestelmänsä. Alun alkaen oli yhteinen sauna, mutta se eriytettiin jo 1970-luvulla. Tässäkin talossa on TÄYDELLINEN kellari, kahden mersun (!) autotalli, sauna, kylmäkellari, pyykinpesuhuone, pyykinkuivatus- ja askarteluhuone sekä asuinkerros parvekkeineen ja terasseineen sekä tietysti vinttikerros... Sekin aikoinaan omalla sisäänkäynnillä. Lisäksi teimme vanhaan vintin keittiöön baarihuoneen, jossa vieraiden kanssa voi istua sohvassa, parantaa maailmaa ja kuunnella vanhoja vinyylejä.

Piharakennuksessa oli aikoinaan yleinen sauna, ja asuntopulan vuosina sekin oli kahden perheen asuntona. Nyt se on alennuttu proosalliseksi varastoksi. Piha on rinnettä, ruokailuhuoneen ja olohuoneen ikkunoista kimmeltää meri, ”ylätontilla” on edelleen Kotkan pommitusten muistona talon perustukset ja betoniportaat sekä villiintynyt puutarha kirsikkapuineen.

Hovinsaaren talot ovat henkineet elämää, jota ennen elettiin. Monien sukupolvien henget leijailevat pihoilla ja porstuoissa. Tulevaisuus näyttää, latistuuko taloni joskus kellarittomaksi ja ullakottomaksi pannukakuksi eli 70-luvun taloksi, mutta vielä ei ole aika, vielä rappuja ja tasoja riittää.

Paluu Pohjanmaalle

”Olen useasti pohtinut hautakiveeni veistettyä kuvaa
kootuin purjein satamassa lepäävää laivaa.
Itse asiassa se ei kuvaa määränpäätäni vaan elämääni.
Sillä rakkauden tarjoutuessa minulle pidin sitä harhana ja pakenin.
Surun kolkuttaessa ovelleni pelkäsin.
Kunnianhimon vaatiessa tekoja vapisin vaaroja.
Ja kuitenkin janosin koko ajan sisältöä elämääni.
Ja nyt tiedän, että meidän on nostettava purjeemme
ja annettava itsemme Kohtalon tuulien huomaan,
mihin ikinä se laivaamme kuljettaakin.
Sisällön etsiminen elämälleen voi johtaa mielettömyyksiin
Mutta elämä ilman sisältöä on kidutus,
Pysyvä levottomuus ja hämärien toiveiden taakka.
Se on laiva, joka kaipaa merelle ja kuitenkin pelkää.”

Näin Edgar Lee Masters Spoon River -antologiassaan sen eräässä hautakirjoituksessa sommitteli. Siis hautakiven laiva ei ole saapunut kotisatamaan. Se ei ole uskaltanut edes lähteä sieltä. Kootuin purjein satamassa lepäävä laiva...

Mutta minä olin lähtenyt ja seilannut elämän meriä... Olin asunut ja tehnyt työtä merikaupunki Kotkassa Hovinsaaren ainoana kepulaisena viisitoista vuotta. Nyt pääni sisällä soi Ilmari Turjan ameriikanpakinoiden eräs otsikko: Se kuusi ja se kivi, ja kuinka vanha äitee kuunteli iltaisin jossakin Misikänissä klasin ääressä muistojaan, joissa ”Hypäjänkoski pauhasi”. Minä olin jo kauan kaivannut kesäyön valohämyä ja lakiaa ja taivaan avaruutta, mikä kokemus Kotkassa toteutui vain merellä.

Alkoi talojen metsästys, mikä oli mielenkiintoista puuhaa, siinä kun oli monia muuttujia. Monet eläkeläiset muuttavat omakotitalosta tai syytingille kaupungin tai kirkonkylän kerrostaloon, minun käsitykseni hyvästä elämästä oli toinen. Ihminenhän kaipaa aina sitä, mikä ei ole läsnä. En ollut vielä niin viisas kuin runoilija Edith Södergran, joka keuhkotautiin sairastuttuaan kirjoitti kaukana Raivolassa

”Ole rauhassa lapseni. Ei ole olemassa mitään.
On vain palmupuu ja leudompi tuuli, sinisempi taivas
ja ruusujen peittämä muuri.
Siinä kaikki.”

Minun taivaani selvästi oli alkanut tuntua sinisemmältä Pohjanmaalla.

Muuttokuormani lähti kohti Kurikan Luopaa, haja-asutusalueen kylää, josta tosiaan oli löytynyt sekä tupa, se punainen, että sen sisältä toinen tupa siinä merkityksessä, mihin olin lapsena kasvanut. Ja valo, joka tulvii sisään kuudesta ikkunasta, sekä lakeus, varsinkin tuvan klasista Loukajan vuorelle päin on jokapäiväinen ilon aihe. Myös kesäyön hämy on täällä.

Se tuuli ja se taivas. Mutta oli muitakin syitä. Friia Ruura kaksi vuotta. Ja se että saisi olla isu, joka olisi mukana arjessa.

Kaikki on kovasti muuttunut maaseudulla, mutta nukun paremmin. Sisäilma talossa ja ilmanlaatu ulkona on parempi, mikä vaikuttaa elämänlaatuun. Joku syvällä oleva tuttuuden kokemus, vaikka en ole Kurikassa syntynytkään. Paluu lakeudelle on jotain syvempää kuin olin kuvitellut.

Se tuuli ja se taivas.