Linnankoski, Johannes

(Klassikkokirjasto)

- - -


Vihtori Peltonen syntyi talonpoikaissukuun 18.10.1869 Askolan pitäjän Vakkolan kylässä. Hän oli vanhempiensa Maria ja Juho Peltosen seitsemästä lapsesta nuorin. Lapsista vain neljä poikaa kasvoi aikuisiksi. Vihtorin syntymän aikoihin vanhemmat olivat vuokraviljelijöinä Maria Peltosen kotitilalla, jota Askolassa kutsuttiin Terehtööriksi. Vihtorin nuoruusvuosien aikaan perheelle rakennettiin uusi kotitalo, Niemenpelto, joka nykyisin on Linnankosken museona.

Lapsena Vihtori oli luonteeltaan herkkä, mutta toisaalta sisukas ja tiedonhaluinen. Tiedonhalu kasvoi kansakoulussa, jonka Vihtori aloitti syksyllä 1877 Askolan kirkonkylässä. Vihtori oli mallioppilas, joka luki mm. Maammekirjaa, Kalevalaa sekä Raamattua. Vihtori oli jo koululaisena loistava puhuja ja hyvä kirjoittaja ja näitä kykyjä hän tuli käyttämään koko elämänsä ajan. Kansakoulun päästötodistuksen, jossa oli neljä kymppiä, hän sai vuonna 1882. Vihtori Peltonen aloitti kirjoittamisuransa pienillä kirjoitelmilla, sanomalehtikirjoituksilla ja muutamalla runolla. Ensimmäisiä kirjallisia yrityksiä ei kuitenkaan koskaan julkaistu.

Nuoruutensa Vihtori Peltonen teki raskasta ruumiillista työtä: talvet hän oli metsätöissä ja keväät tukinuitossa Porvoonjoella.

Vihtori Peltonen pääsi Jyväskylän opettajaseminaariin toisella yrittämällä, vuonna 1888. Aluksi kaikki sujui hyvin, mutta tuleva kansanjohtaja ei pitkän päälle alistunut kuriin ja ulkolukuun. Pinnaaminen, kekseliäisyys ja kepposet lisäsivät hänen suosiotaan kaveripiirissä ja tekivät hänestä opettajien silmätikun. Huonoon maantiedon opetukseen ja epäreiluun arviointiin tyytymätön luokka teki vastaamislakon. Kapinalliset perustivat salaa yhdistyksen, jonka lehteen Peltonen kirjoitteli. Kun monen pojan arvosanoja alennettiin, luokka pyysi eroa. Lehtorien ankaruus ja pikkumaisuus ärsytti Peltosta, eikä hän jatkanut lukujaan Uno Cygnaeuksen pyynnöstäkään. Kirjailija muistelee tapahtumia seminaarijulkaisussa Tuikkeita tulen syntymäsijoilta. Hän kertoo novellissa ”Lankeemus” myös poikien juomingeista ja niiden kohtalokkaista seurauksista. – Seminaariin oli ollut vaikea päästä, mutta sieltä oli helppo lähteä.

Vuonna 1890 Porvoosta kustannustalo Werner Söderströmiltä järjestyi työpaikka. Hyvin alkaneen työnteon katkaisi sotapalvelukseen joutuminen marraskuussa 1891. Armeijassa hän toimi ensin kirjurina ja myöhemmin välskärinoppilaana. Sotapalvelusaikana hän opiskeli ruotsia, tanskaa ja saksaa sekä toimi Suomettaren kirjeenvaihtajana. Hänen kirjoituksissaan oli jo tuolloin kansanvalistajan ote ja osa niistä julkaistiin pääkirjoituksina ja ne saivat osakseen runsasta huomiota. Itseopiskelu ja kirjoitustyöt muodostuivat Vihtori Peltosen asevelvollisuusajan tärkeimmäksi sisällöksi. Kahden vuoden palvelusajan kuluttua hän pääsi täysin palvelleena siviiliin.

Vuonna 1888 Itä-Uudenmaan pitäjissä heräsi ajatus saada suomenkielinen sanomalehti alueen suomenkielisen väestön tarpeita varten. Pitäjistä koottu lähetystö kääntyi asiassa kustantaja Werner Söderströmin puoleen. Kun Vihtori Peltonen vapautui armeijasta syksyllä 1893 Söderström tarjosi hänelle perustettavan lehden toimittajan paikkaa. Peltosta kiinnosti tehtävä suuresti, mutta ensiksi hän halusi valmistella lehden perustamisen hyvin. Hän kiersi ympäri maakuntaa ja hankki uudelle lehdelle asiamiehiä, kirjeenvaihtajia sekä tilaajia. Uusimaa-lehden näytenumero ilmestyi 8.12.1894. Peltonen sai Söderströmiltä vapauden toimittaa lehteä oman harkintansa mukaan. Uusimaasta kehittyi uutislehden ohella maakunnan väestön sivistäjä ja puolestapuhuja.

Peltosen laatimissa kirjoituksissa käsiteltiin mm. suomenkielisten kansakoulujen perustamisen tärkeyttä, työväenluokan sivistämistarvetta, poliittisen työväenliikkeen tarpeellisuutta, torpparikysymystä jne. Lehden pääteemoiksi muodostuivat kansan valistaminen ja toisaalta suomalaisuuskysymys. Lehden päätoimittajalta vaadittiin tuolloin voimakasta tahtoa ja näkemystä, sillä lehden ilmestymiskaupunki Porvoo oli tuohon aikaan lähes täysin ruotsinkielinen. Uuteen lehteen suhtauduttiin karsaasti, ivallisesti ja myös epäluuloisesti. Etenkin kielikysymys oli tuolloin kiivaan kirjoittelun aiheena. Vuonna 1899 Peltonen kirjoitti helmikuun manifestista rohkean ja asiallisen pääkirjoituksen, josta seurasi lehden lakkauttaminen kuukaudeksi. Tämä tosin vain lisäsi lehden arvostusta ja suosiota maakunnan väestön keskuudessa.

Toiminnan miehenä Peltonen oli mukana mm. perustamassa Porvooseen suomenkielistä oppikoulua. Kesällä 1895 pidettiin suuren innostuksen vallassa Porvoon Suomalaisen Yhteiskoulun perustamiskokous ja koulutyö aloitettiin jo samana syksynä. Nykyisin koulun perinteitä jatkaa Linnankosken lukio. Vuonna 1896 Peltonen oli perustamassa Porvoon Suomalaiset -yhdistystä, jonka tarkoituksena oli suomalaisuuden asian edistäminen ja suomen kielen saaminen yleiseen käyttöön. Se järjesti mm. kursseja, sunnuntaikouluja ja keskustelutilaisuuksia suomenkielisille. Toisena toimintavuotenaan yhdistys sai aikaan suomenkielisen kansakoulun perustamisen Suomenkylään. Yhdistyksen nimi muutettiin 1950-luvulla Linnankoski -seuraksi. Seura on toiminnassa edelleen.

Peltosen vaikutuksesta perustettiin mm. Porvoon kansallispankin haarakonttori, suomalainen kauppaosakeyhtiö ja Uudenmaan läänin maanviljelysseura. Vihtori Peltosen toimintaa helpotti se, että hän osasi esittää kansantajuisesti eri aloja koskevat asiat ja sai näin ihmiset mukaan toimintaan. Puhujana Peltonen oli vaikuttava ja kiinnitti erityistä huomiota puhetapaan. Hän julkaisi 1901 Puhetaito-niminen teoksen, jota on käytetty mm. yliopiston kurssikirjana.

Avioliiton Vihtori Peltonen solmi vuonna 1899 Porvoon yhteiskoulun opettajattaren, neiti Ester Druggin kanssa. Rouva Peltonen oli kielitaitoinen ja kirjallisesti suuntautunut, joten hänestä tuli miehelleen oivallinen tuki myöhemmissä kirjallisissa töissä. Perheeseen syntyi neljä lasta ja perhe-elämä sujui paljolti perheenisän sanelemien vaatimusten ja ihanteiden mukaan. Koska lehtityöltä ei jäänyt aikaa omiin kirjallisiin töihin, Vihtori Peltonen sanoutui yllättäen irti Uusimaa-lehden palveluksesta ja perhe muutti pois Porvoosta. Perhettä elätettiin erilaisilla suomennos- ja kirjasarjojen toimitustöillä. Peltosen perhe asui eri puolilla Suomea mm. Karinaisissa, Lapinlahdella Alapitkän kylässä, Turun läänin Koskella, Salon seudulla useassa paikassa, Halikossa ja Haukivuorella. Loma-aikoja vietettiin Vihtorin kansakoulunopettaja -veljen Erkin luona Nurmeksessa ja myös lapsuuden maisemissa Askolassa. Perhe muutti kaikkiaan yksitoista kertaa ennen kuin he asettuivat vuonna 1909 Askolaan, josta Peltonen hankki omistukseensa Toivolan talon läheltä Porvoonjokea ja entistä lapsuudenkotiaan.

Vihtori Peltosen kaunokirjallinen kausi ajoittuu Peltosen elämän viimeiseen kymmenvuotiskauteen, jolloin hän julkaisi kaikki kaunokirjalliset teoksensa ja saavutti kotimaassa johtavan kirjailijan maineen. Hänet tunnettiin myös ulkomailla, sillä hänen teoksiaan on käännetty useille eri kielille. Eniten käännöksiä on ruotsin, saksan ja viron kielillä. Esikoisteos, Raamatusta aiheensa saanut näytelmä, Ikuinen taistelu, ilmestyi 1903. Kirjailija julkaisi näytelmän salanimellä Johannes Linnankoski. Linnankoski –nimen Vihtori Peltonen otti nuoruudenkotinsa lähistöllä Linnan talon kohdalla Porvoonjoessa olevasta koskesta. Salanimestä tuli kirjailijan pysyvä nimi julkisuudessa. Yksityiselämässään Johannes Linnankoski kuitenkin aina pysyi Vihtori Peltosena. Miehensä kuoleman jälkeen Ester Peltonen laillisti Linnankoski -nimen itselleen ja lapsilleen.

Esikoisteos herätti suurta huomiota ja keräsi positiivisia arvosteluja, sillä sen aihepiiri oli hengellinen ja näin ollen se oli virkistävän erilainen kirjallinen tuote tuolloin vallalla olevan realistisen ja naturalistisen kirjallisuuden joukossa. Arvostelumenestyksen lisäksi Linnankoski sai esikoisteoksestaan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran palkinnon. Näytelmää esitettiin jossain määrin teattereissa, mutta menestysnäytelmää siitä ei tullut. Ikuinen taistelu on näyttämötekstiksi liian laaja ja hajanainen sekä vaikea teknisesti toteuttaa.

Vuonna 1905 ilmestyi romaani Laulu tulipunaisesta kukasta. Romaanin henkilöhahmot kuvaavat Askolan lapsuudenmaisemista tuttuja ihmistyyppejä. Teoksen tapahtumapaikat on sijoitettu kirjailijan kotikylään ja lapsuudenajan lähiympäristöä on kuvattu romaanissa. Vakkolan koski, romaanissa muutettu Kohisevan koskeksi, on tunnistettavissa. Laulu tulipunaisesta kukasta sai esikoisteoksen tapaan hyvät arvostelut ja siitä otettiin saman tien uusi painos. Itse asiassa se oli seuraavien neljän vuosikymmenen ajan kotimaisen kaunokirjallisuuden myydyimpiä teoksia. Romaani teki Johannes Linnankoskesta koko kansan keskuudessa kirjallisen kuuluisuuden ja hänen maineensa levisi myös maan rajojen ulkopuolelle. Heti Laulun ilmestyttyä Linnankoski ryhtyi kirjoittamaan laajaa novellia Taistelu Heikkilän talosta. Se valmistui vuoden 1905 syksyllä. Novellin tapahtumat on sijoitettu kirjailijan syntymäkylään, mutta niillä ei kuitenkaan ole selvästi osoitettavaa todellisuuspohjaa. Aihe – naisen murha iskemällä naula takaraivoon - lienee peräisin jostakin kansantarinasta, joskin kirjallinen esikuva on peräisin Linnankosken hyvin tuntemasta Raamatusta.

Suurlakon puhkeaminen vuonna 1905 sai Linnankosken taas mukaan yhteiskunnalliseen toimintaan ja selvittämään poliittista tilannetta. Linnankoski innostuikin kansallisten etujen ja kansan yhtenäisyyden asian ajamisesta. Seuraavana vuonna perustettiin Suomalaisuuden Liitto, jossa Linnankoski toimi mukana muutaman vuoden yhdistyksen aatteellisena isänä ja organisaattorina. Syksyllä 1906 Linnankoski vetäytyi perheensä pariin kirjoittamaan näytelmää siitä Suomen historian jaksosta, joka alkoi helmikuun manifestista 1899 ja päättyi suurlakkoon loka-marraskuussa 1905. Historiallinen näytelmä Kirot ilmestyi vuonna 1908. Vaikeaselkoisuutensa vuoksi teosta pidetään Linnakosken heikoimpana kirjallisena tuotteena. Tavallaan se oli kirjailijan kansallisuusajatteluun liittyvien ajatusten yhteenveto. Psykologisesti sillä oli kuitenkin kirjailijalle itselleen suuri merkitys.

Linnankosken teosten kustantaja Werner Söderstöm myönsi kirjailijalle apurahan ja osittain sen turvin Linnankosket tekivät puoli vuotta kestäneen kiertomatkan Eurooppaan alkuvuodesta 1908. Matka väsytti kirjailijaa fyysisesti, mutta toisaalta käynnit teattereissa, taidenäyttelyissä ja museoissa virkistivät. Matkan jälkeen alkoi uusi, vilkas luomiskausi, jonka tuloksena syntyi Linnankosken arvostetuin teos, Pakolaiset, vuonna 1909. Pakolaisten aiheen hän oli saanut muutama vuosi aiemmin asuessaan Lapinlahden Alapitkällä, Hovin talossa, johon tuolloin ilmaantui talonostajia kaukaa Hämeestä. Pakolaisilla on pitkään ollut klassillisen teoksen kunniasija suomalaisessa kirjallisuudessa. Romaanista jää mieleen harmoninen ilmapiiri ja arvomaailma sekä johdonmukainen, looginen rakenne. Myös Pakolaiset-romaania on käännetty useille eri kielille.

Keväällä 1909 Linnakosket palasivat Askolaan. He olivat ostaneet Toivola-nimisen tilan Askolasta, Linnankosken lapsuuskodin läheltä. Askolassa Johannes Linnankoski oli mukana nuorisoseuran toiminnassa. Hänen aikanaan rakennettiin nuorisoseurantalo Iso-Pirtti. Sen valmistuttua Linnankoski ohjasi siellä näytelmiä ja piti kyläläisille mm. käytöskursseja. Askolassa asuessaan Linnankoski kirjoitti vielä näytelmät Simson ja Delila sekä Jeftan tytär vuonna 1911. Jeftan tytärtä arvostelijat pitivät hänen parhaana näytelmänään. Linnankosken viimeiseksi teokseksi jäi vuonna 1913 koottu novellikokoelma Sirpaleita. Kokoelma sisältää aiemmin julkaisemattomia tuotteita kahden vuosikymmenen ajalta.

Linnankosken viimeisten elinvuosien läheisin ja tärkein kirjallinen suunnitelma oli hänen pääteoksekseen aiottu romaani Kolme Yrjää, johon hän oli suunnitellut kirjoittavansa kaiken sen, mistä hänellä oli vielä sanottavaa. Romaanista piti tulla laaja kuvaus suomalaisen rodun elämästä nähtynä kolmen veljeksen Eino, Jussi ja Antero Yrjän elämänvaiheiden kautta. Pieni katkelma tästä romaanista on Linnankosken painetussa novellissa Hilja, maitotyttö. Teos jäi kuitenkin keskeneräiseksi.

Kirjailijan terveys oli huono, eikä sitä parantanut ankara työnteko ja liiallinen valvominen. Muutettuaan Askolaan Linnankoski oli niin sairauden heikentämä, ettei hän pystynyt enää toivotulla tavalla toteuttamaan pitkäjännitteisiä kirjallisia töitään. Perheen taloudellinen tilanne oli heikko ja se omalta osaltaan kulutti kirjailijan henkisiä voimia. Hänen vointinsa heikkeni lopulta niin, että hän hakeutui Helsinkiin Diakonissalaitokselle hoidettavaksi. Siellä hän kuoli anemiaan 10.8.1913 vain 43 vuoden ikäisenä.

Linnankosken teokset ovat tulleet suomalaisten kansallisomaisuudeksi myös sen vuoksi, että niistä on tehty useita elokuvia. Laulua Tulipunaisesta kukasta on filmattu Ruotsissa kolmesti ja Suomessa kahdesti. Suomalaiset ohjaajat ovat Teuvo Tulio vuonna 1938 ja Mikko Niskanen vuonna 1971. Taistelu Heikkilän talosta –elokuvan ohjasi myös Teuvo Tulio jo vuonna 1936 ja uudelleen nimellä Intohimon vallassa vuonna 1947. Tunnetuin Linnankosken tekstien mukaan tehdyistä elokuvista lienee Hilja, maitotyttö, jonka ohjasi Toivo Särkkä vuonna 1953.

Linnankosken kirjailijantyön perusteemat ovat esikoisteoksesta lähtien olleet mukana hänen tuotannossaan. Ne ovat ihmisessä itsessään vallitseva hyvän ja pahan taistelu ja tästä seuraavat syyllisyyden, rangaistuksen ja sovituksen moraaliset ongelmat. Raamattu oli Linnankoskelle se perusteos, joka eettisellä tasolla muovasi hänen maailmankatsomustaan. Hän näki maallisen elämän ainutkertaiseksi tapahtumaksi, josta ihminen itse ja yksin on vastuussa. Linnankoskella oli kolme aatetta, joita hän omassa elämässään ja myös kirjallisessa tuotannossaan vaali ja toteutti. Ne olivat kansan valistaminen, suomalais- kansallisen identiteetin vahvistaminen sekä jokaisessa ihmisessä piilevä ihmisyys.

teksti: Raija Mikkonen, Katriina Kajannes (Jyväskylä-osuus)

Lähdeluettelo:

Aarne Anttila: Vihtori Peltonen – Johannes Linnankoski I. Porvoo 1921.
Aarne Anttila: Vihtori Peltonen – Johannes Linnankoski II. Porvoo 1927.
Aleksis Kivestä Martti merenmaahan. Porvoo 1954.
Leevi Mäittälä: Elämän tulipunakukka. Porvoo 1979.
Suomen kansallisfilmografia. Osat 2.,3.,5 ja 8. Hki, Edita.
Teuvo Tulio: Levottoman veren antologia. Hki, SKS 2002.