Vimma, Tuomas

Koska tiesin kustannusmaailmasta suurinpiirtein yhtä paljon kuin chinchilla cha-cha-chasta, päätin luottaa vaistooni. Korttelin säteellä sijaitsi kaksi suurta kustantamoa. Minulla ei ollut erityisiä tunne- tai verisiteitä kumpaankaan, joten yritin seurata lempikirjailijoideni esimerkkiä. Waltari kirjoitti Södikalle, mutta Saarikoski oli Otavan poikia. En osannut tehdä laadullista eroa näiden kahden Suuren välille, joten jouduin ottamaan avukseni geopoliittiset mittarit.
Punavuoren ja Kampin rajaava railo kulkee keskellä Uudenmaankatua, jättäen Otavan kivilinnan nipin napin Rööperin puolelle. Koska asuin samalla kadulla, tuntui minusta kohteliaalta tarjota esikoistani ensimmäiseksi saman kaupunginosan lafkalle. Vielä kun muistin WSOY:n toimitalon sijaitsevan pahaenteisesti nimetyssä Korppikotkan korttelissa, oli päätökseni sinetöity.
Uutta varmuutta askelissani marssin ulos baarista maaliskuiselle Uudenmaankadulle. Ylitin kadun autoja väistellen ja kevätauringon sulattamassa lumessa italialaisilla kengilläni liukastellen, pysähtyen keskelle ajorataa hetkeksi ihastelemaan edessäni kohoavaa Otavan bastiljia. Lapsuudesta saakka Punavuoressa majailleena rakennus oli minulle tuttu, mutten ollut koskaan vakavasti kuvitellut astuvani sen ovesta sisään.
Oikaisin silkkisolmukkeeni, varmistin kainalossa kantamani käsikirjoituksen sivujen olevan kirurgisen tarkassa ojennuksessa ja tavoittelin kasvoilleni itsevarmaa ilmettä. Ajattelin kaikkia heitä, jotka ennen minua olivat ottaneet samalla tavalla ensimmäiset haparoivat askeleensa kirjallisuuden polulla. Olin näkevinäni edessäni samasta ovesta utuisina hahmoina tallustelevien Leinon, Saarikosken ja Mellerin hymyilevän minulle ymmärtäväisesti, jopa rohkaisevasti. Päätin vähentää sambucanjuontiani.
Sukellus iltapäiväruuhkan seasta Otavan talon mausoleumimaiseen hiljaisuuteen tuntui samalta, kun olisi äkillisesti materialisoitunut Berliinin Love Paraden keskeltä marraskuiseen Valamon luostariin. Kivisalin hämäryys sai sauvasoluni vikisemään vaisusti suunnistaessani kohti etäisyydessä häämöttävää vahtimestarin tiskiä. Rinnassani pidettävät kardiovaskulaariset bakkanaalit soivat korvissani sellaisena rummutuksena, jonka voisi kuvitella kaikuvan Morian käytävillä hetkeä ennen örkkien hyökkäystä.
Onnistuin lopulta etenemään korvayökön lailla naksutusten ja vihellysten avulla aina portinvarijan luo. Univormupukuinen kerberos tarkkaili minua lempeästi kuin viirupöllö pesälleen kiipeävää kolkkapoikaa, ja pystyin mielestäni kuulemaan pöydän alle asiattomia haahuilijoita varten varatun kuusikymmensenttisen vieteripampun ympärille kiristyneen kouran vaalenneiden, toimintaa rukoilevien rystysten natinan.
Tiikerihain kulinaristisen mielenkiinnon kohteeksi joutuneen sukeltajan lailla hyperventiloiden ojensin täristen käsikirjoitustani vahtimestarin suuntaan, jonka katse oli plarin äkätessään liukunut jonnekin säälin ja huvittuneisuuden välimaastoon. Lykkäsin paperipinkan tiskin yli oviloikkarille, joka tarttui siihen otteella, joka yleensä on varattu kellarista löytyneiden kuolleiden pikkunisäkkäiden viimeiselle matkalle kohti biojäteastiaa.
- Ja mihinkäs tämä on menossa?
Samalla hetkellä tajusin, etten ollut tajunnut ottaa selville yhdenkään talossa työskentelvän kustannustoimittajan nimeä. Vahtimestarin odottavan katseen porautuessa takaraivooni saakka tunsin viiltävän pistävää kipua rinnassani sepelvaltimoideni alkaessa kouristella. Tavallisesti mielyttävä koon neljäkymmentäyksi kaulukseni sai minut tuntemaan oloni kiinnijääneeksi puolalaiseksi partisaaniksi. Hien valuessa otsaltani kuin Hawaijin maratonin viimeisellä neljänneksellä, kaivoin jostain sydämeni kätköistä viimeiset rohkeuden rippeeni ja vastasin ääni väristen:
- Akateemisen kymmenen myydyimmän listalle.
Vahtimestarin uurteisille kasvoille levisi tietävä hymy, ja hän vastasi aimo annos lempeyttä äänessään:
- Laitetaan siis kaunokirjalliselle puolelle.
Tuntien samankaltaista huojennuksen sekaista ylpeyttä kuin poliisin pommiryhmän uusin tulokas, joka on juuri onnistunut pysäyttämään terroristien helvetinkoneen toiseksi viimeisellä sekunnilla oikeanvärisen johdon entten-tentten-tekniikalla arpomalla, marssin rinta rottingilla ulos talosta.
Aurinko heijastui häikäisevästi vastapäisen baarin ikkunoista, mutta olin erottavinani tiskillä Einon, Arton ja Penan, jotka kohottivat lasejaan suuntaani hymyillen.