Issakainen, Sakari

Viime kevättalvella sain Matti Pulkkiselta neuvon: "Kirjoita kaltaisellesi".
Tästä on hyvä alkaa. Eihän viisaammalleen pysty kirjoittamaan, tyhmempiä taas ei periaatteessa ole.
Kirjoita kaltaisellesi, eli hyväksy itsesi, taustasi, materiaalisi ja työnnä ne mankelin väliin. Sillä snobismiin tuo oivallinen lause ei vapauta, korkeintaan raivaa hiukan tilaa kirjoittaville kyynärpäille ja opastaa kohtuuteen: kaikkia et voi miellyttää. Jännitystä ja toivoa silti jää, tekijästään irtautunut kirja näet etsii herkeämättä lukijaa, vieläpä ihanteellista lukijaa, jolloin "kaltaisuudessa" kohtaaminen saattaa lähennellä sataa prosenttia.
Mutta sitä ennen kaikki tavara mankelin väliin, tekstiksi muuttuva minuus on suhteutettava ympäröivään todellisuuteen. Se merkitsee oman subjektiivisuuden voittamista, tasapainottavien vastavoimien luomista, koska mankeli, maailman, on kaksinapainen.
Ehdotuksia:
1. Kirjoittaja valitsee itsensä.
2. Kirjoittaja mankeloi itsensä tekstiä varten.
3. Kirjoittaja jatkaa itsensä mankeloimista ja suostuu suojelusenkelin valvontaan (itse palkattu tai virallinen kriitikko, mahdollisimman ammattitaitoinen, joka sanoo ne kaksi sanaa: on on, tai: ei ei!).
Nyt syntyy.
4. Se mikä syntyy, mankeloitu minä, on täysin tekijänsä näköinen. Ei yhtään litteä. Uskomatonta! Pelkkää paradoksia koko homma.
En usko "oman äänen" varjeluun, vaan mahdollisimrnan hyvään tradition hallintaan. Miksei kirjoittaminen voisi alkaa lukemisesta, jatkaa sitä? Mielestäni vanhan himolukijan sopii huoleti tarttua kynään. Lukiessa tulee hetkiä, jolloin assosiaatiot vilisevät. "Tämän olen kokenut" -tunteesta voi kehittää jopa tehokkaan harjoituksen kirjoittamalla rinnakkaistekstiä esikuvan tapaan; matkimisyritys pitää tyylin kurissa, mutta plagiaattia siitä ei tule. Se irtoaa esikuvastaan ja alkaa toimia itse. Alitajunta luo kuvia, jotka välitetään lukijalle. Tiettyjen alkusiirtojen jälkeen mahdollisuudet ovat rajattomat. Syntyy uusi juttu, uusi variaatio jostain ikivanhasta teemasta, sillä kaikkihan on jo kirjoitettu.
Ei mitään uutta, vain variaatioita: viha ja rakkaus, tuho ja selviäminen, pettymys ja toivo...
Ihminen on paha, ehdotan. Myös-sanan voi lisätä. Kun kaikki on latistettu alistettu pilattu, ihminen keksii vielä yhden tempun. Kukkoillakseen. Kiekaistakseen tunkiolla viimeisen sanan. Ihminen on niin paha että haluaa kirjoittaa hyvin. Ja silloin syntyy huonoa tekstiä ihmisestä, ellei peräti "uusi opetussuunnitelma". (Vanha huomioi pahan?) Fiktio kertoo ihmisestä, siksi sen luonne on kiero. Ainakin se tarvitsee ristiriidan. Ilmeisesti hyvää fiktiota ei edes periaatteessa synny hyvistä aikomuksista, "hyvästä" tekstistä.
Ehdotan:
Kirjoita itsesi kaltaiselle, älä opetussuunnitelman.
Kirjoittaminen ei maailmaa kaada, jos ei pelastakaan. Tällaisten vähättelevien tokaisujen avulla kirjoittaja raivaa välttämätöntä lisätilaa kyynärpäilleen. Rentous ja voima...siis lisää. Kirjallisuus, pelinä. Shakkia: Tuleeko Mikon on seuraavasta romaanista matti? Kuka voitti finlandiaturnauksen vuonna x? Minkä eläimen hoito-opas kaatoi pelilaudan viime viikolla? Ja kuka mahtanee ensi viikolla lausua Jälkisanat suomalaiskirjalliselle pelityylille? Romaanin ainekset kirjapelin nappuloina. Romaanit ja kirjoittajat lukijoiden ja kriitikkojen pelinappuloina. Viiden miljoonan kielialue nappulana viiden miljardin pelilaudalla...
Rentous ja voima...
Paganini syntyi sivutuotteena. Olen harjoitellut kirjoittamista tietoisesti kymmenisen vuotta, puuskittain, alituisen aikapulan piinaamana (lehtien luku, TV, nukkuminen, purjehtiminen ... ), ja hylännyt puolenkymmentä parisatasivuista, pariin kertaan kirjoitettua romaaniluonnosta, viitsimättä palata asiaan. Kun ensimmäinen lukija ei ole syttynyt, niin ei sitten... Puolustan hylkäämistä, isoa tekstimäärää. Martti (velipoika) sanoi kerran: "Ammattilaisen erottaa harrasteIijasta vain se, että ammattilainen vie työn päätökseen". En ole aivan varma. Tulee mieleen renki ja kirvesvarsi; jos ei synny ei synny; loputtomasta vuoleskelusta saattaa siitä tupakkasyljen kuorruttama tönkkö kapula, ellei peräti hammastikku. Mutta talteen, isoon pahvilaatikkoon tuotokset pitää panna, onhan niissä spontaaneja pätkiä, kirkkain aivoin ideoituja. Joskus, ehkä jo ensi vuonna avaat...
Mutta ei vielä.
Tiiliskivi jota päätöikseni tein, fantasiamaailma jonka rustasin, oliot joilla sen kansoitin, jäi sivutuotteena syntyneen Paganinin varjoon, kun ulkopuolinen kriittinen silmä asiaa arvioi.
Paratiisissa ei soi Paganini -romaanin rakennuspuita.
1. Harjoitelma, novelli viulistista jättipuun alla, lapsuudenmaisemassa, nuolemassa haavojaan epäonnistuneen konsertin jälkeen.
2. Edelliseen liittyen, kiinnostukseni ramppikuumeen anatomiaan.
3. Selkeä mielikuva: Helteinen peilityyni järvenselkä. Pieni vene elottomin purjein. Ärtynyt purjehtija mela koholla, vastavaloon, juuri lyömäisillään kaveriaan...
Paganinin luonnoksen kirjoittamisen aloitin veneessäni, Savonlinnan Oopperajuhlilla. Kehittelin lisäideoita romaanikuvioon, irrotin köydet. Ankkuroin Haapaveden Syvälahteen ja kirjoitin ja nauhoitin tiiviin viikon aikana jutun kertaalleen läpi. Pari kertaa käväisin rannalla, mustikoita syömässä. Naurettavaa intoiluako parin kivenheiton päässä Putkinotkosta, jossa Lehtosen haamu pyöreine silmälaseineen ja Böcklin-kalliot ja hevosenpääkivi ja Käkriäisen riekkuva nauru: Paskia, paskia..."? Ei, vaan tyypillinen, hikinen, totinen harrastajakirjoittajan yritys koota juttunsa sirpaleet, maisemasta huolimatta. Yksinäistä puuhaa. Kukaan ei auta. Sinuakaan.

Opettaja 26.2.1988