Valakivi, L.

On sama kuin

Kirjailijan muu nimi

Valakivi, Lahja Johannes

Synnyinaika

Synnyinpaikka

Opiskelupaikkakunta tai -paikkakunnat

Asuinpaikkakunta tai -paikkakunnat

Kuolinaika

Kuolinpaikkakunta

Tekijän käyttämä kieli

Kansallisuus

Teokset

Tyyppi

novellit

Tyyppi

näytelmät

Nimi

Tyyppi

romaanit

Tyyppi

romaanit

Tyyppi

näytelmät

Tyyppi

näytelmät

Tyyppi

näytelmät

Tyyppi

romaanit

Tyyppi

romaanit

Tyyppi

romaanit

Tyyppi

romaanit

Tyyppi

näytelmät

Elämäkertatietoa

Everstiluutnantti.
Vanhemmat piirityönjohtaja Juho Aalto (Hellsten) ja Josefina Gustafsson (Laakso).
Puoliso 1) Anna Katariina Väyrynen 1920-1942, kuollut. 2) Martta Teresia Holmstedt-Saarentaus (Terttu Saarentaus) 1943-.
Ylioppilas Iisalmen yhteislyseo 1912, Sotakorkeakoulu 1924-1926, everstiluutnantti 1927.
Asuinpaikat: Iisalmi 1905-1912, Lapinlahti 1915.

Tekstinäyte

Rosvojen karu sydän pompahtaa kurkkuun. - Äkkikäännähdys ja sen antama hirmunäky takaa iskevästä turmasta lyövät sekaisin erinäiset ruumiinhallintaseikat, vaistollistenkin sieluntoimintojen säikeet vyyhteytyvät häsäpäiksi. Toinen heistä heittäytyy vain yhden vaiston, pelon, sysäämänä harjan yli, menettää siinä tasapainonsa, harovat kynnet riipovat päreiden laidoista, nämä rauskahtelevat rikki, hän vyöryy jo täyttä painoa, holtittomana, putoo. Saaliit, vieraan kivääri ja reppu, seuraavat kolinkolia perässä.
Toinen oli kömpelömpi, onnekseen. Hänet vaisto pani vain käpristäytymään sykkyrämpään ja kiskaisemaan päätä hartioiden väliin, koska se tuntui arimmalta osalta, ja vasta siinä kääntymään päin vaaraa, koska taju sanoi, että pakoon ei ehdi.
Tarsa oli ottanut ensimmäistä loikka-askelta jousittavan ponnahduksen loivaa kattoa ylöspäin kaksi semmoista riittäisikin viemään perille asti.
Mutta - katto- pahus yhtä rähjä kuin koko talo ja sen väki: ei kestänyt niinkään kevyehkön loikan painoa, petti, herja, puhkesi, ja Tarsan jalka solahti mädän päreikön läpi, tarttui kiinni, vauhti kaatoi hänet katolle - joka sellaisesta jysähdyksestä jo meni ihan puhki, päreensälöjä vain räiskyili ja
sinkoili yltympärinsä Tarsan pudotessa murentuvien kattoriukujenkaan estämättä alas ullakkokerrokseen.
Silloin se katolle jäänyt rosvo ymmärsi aikansa tulleen, heitti pyssyt ja pussit ja viiletti alas katolta, hyppäsi uhkarohkeasti korkean tunkiokasan päälle, jonka saastasta selvittyään paineli pellon yli metsään ja sitten niin kauas, ettei sen koommin ole niille maille takaisin ehtinyt.
Ei putous Tarsalle mitään, mutta se armoton kiukku, joka kaiveli. Harvoin hän oli niin täysin epäonnistunut tempauksissaan kuin nyt kävi. Mutta ei ollut aika jäädä sitä itkemään. Oli edes päädyssä kookas ikkuna... oli vain niin kovin vähän aikaa enää. Rajun potkun vaikutuksesta se helisi ja sälisi alas kehineen ja vähän niiden vierestäkin. Aukko tuli kylliksi iso, ja Tarsa heittäytyi siitä arvelematta suin päin alas, ehtiäkseen tavoittamaan roistoja. Mutta siinä hän pudotessaan jo näkikin, miten Karon oli käynyt. Seurasi kamalin karjaisu, mitä hänen kurkustaan koskaan lie kuulunut - ja silmänräpäystä myöhemmin kohosi Karon päältä korkealle ilmaan rosvo, joka vielä sillä hetkellä oli leikkinyt murhamiestä, mutta seuraavien sekuntien kuluessa muuttui joksikin muodottomaksi möhkäleeksi, lentäessään mäsäksi talon seinää vasten, josta hervottomana möykkynä retkahti seinävierelle maahan.
Onneksi tämä kaikki sattui tapahtumaan niin viimeisellä oikealla hetkellä, että Karo erinäisten tukalien ilmanhaukkomisyritysten jälkeen vielä pääsi henkensä herraksi, ja jäljelle jäi muistoksi äskeisestä vain kaulasuoniin ankara kirvely, nostattaen tosin myöhemmin kunnon mustelmatkin.
Mutta yli kaiken muun nousi kuvaamaton kiitollisuus pelastajaa kohtaan. Hän ei vain kyennyt vielä ilmaisemaan sitä sanoin, eikä Tarsa semmoisista olisi välittänytkään, varsinkaan kun toiminnan hetki oli vielä kesken. Isäntä-riiviö oli saatava tilille.
Ensin piti sentään käydä katsomassa, miten professorin laita oli . . . kas kumma, ettei hän vielä näyttäytynyt - vai olisikohan siinä ollut pahempaa takana? Horjahtelevin askelin pystyi Karokin jo seuraamaan Tarsaa pirttiin.
Professori ei ollutkaan siellä! Mitä ihmettä? Uloskaan hän ei ollut tullut, ovihan oli kaiken aikaa ollut näkyvissä.
Ikkuna oli auki! Se antoi takasolaan - olisiko Levä säikähtänyt pauketta ynnä muuta ryskettä ja paennut sitä tietä? Mutta hänhän oli ollut sammumaisillaan juuri joku hetki sitten. No, ehkä säikähdys oli elvyttänyt niin paljon. Mutta sittenkin: kupit olivat kaatuilleet, koko pöytä oli vinossa?
Vaikutti omituiselta. - Ja missähän se pää-saaliinjakaja mahtoi piileskellä?
Tarsa kumartui katsomaan ulos ikkunasta, tarkkasi hetken maata sen alla, huudahti sitten jotakin käheästi, hypähti ulos, viittasi Karoa seuraamaan, unohtaen jo kokonaan, että tämä tuskin vielä mihinkään kykeni. Mutta parhaansa Karo yritti pinnistää, pudottausi vaivalloisesti ulos.
»Häntä on tätä tietä - laahattu! » huusi Tarsa vimmoissaan. »Selvä jälki - kas tuossa näkyy. . . ja tuossa taas!» Hän osoitteli maata Karolle, jonka silmillä tosin vielä ei kyetty paljon edes ottamaan vastaan, saati tekemään havaintoja. Mutta hän puri hammasta ja mistään puhumatta koki voittaa heikotuksensa.
Tarsa paineli jälkeä myöten kuin vainukoira, ja jo etukäteenhän olisi kuka tahansa voinut arvata, että se johti läheiseen perunakuoppaan. Suoraa päätä.
»Eivät olleet ensikertalaisia, hirtehiset, mutta eivätpä tienneet tätä viimeisekseen.»


(Tarsa ja pakoluolan salaisuus 1941)

Lähteitä ja viittauksia

Kotimaisia nuortenklassikoita 2. Toim. Ismo Loivamaa. BTJ Kirjastopalvelu 2001