Toivonen, Jussi-Pekka

Tottahan onkin, että monissa kohdin, missä on pyritty parannuksiin, on jouduttukin ojasta allikkoon. Isät ja äidit yrittävät hampaat irvessä raataa saadakseen lapsilleen sellaista, jota heillä itsellään ei ole ollut.
Syy on mielestäni sekä lapsissa että vanhemmissa. Molemmat ikäryhmät juoksevat semmoisia seikkoja tavoitellen, jotka saavutettuaan he ovat jo niin väsyneitä, että eivät jaksa tai edes osaa nauttia tuloksista. He haluavat mitä muillakin on, mieluummin hieman enemmän. Ei riitä, että naapuruksilla on samanlainen televisio; rouva X haluaa pari tuumaa suuremman, suorakulmaisen, ehkäpä väritöllöttimen. Vasta sitten ovat asiat hyvin, kun pystytään tekemään toinen katkeraksi taikka kateelliseksi. Kun vanhemmilla riittää yllin kyllin puuhaa näiden statussymbolien hankkimisessa, missä ihmeen välissä he ehtisivät olla siellä viihtyisissä, kokolattiamatoin ja kangastapetein verhoilluissa pesäsissään lastensa kanssa. Olohuoneessa on tietenkin parketti - ilman muuta. Yöllä tullaan kotiin: isä ja äiti edustamasta ja lapset elintasosta riippuen hipoista tovereiden luota tai kadulta ja porttikäytävistä luuhaamasta.
En minä tätä kaikkea kokemuksesta tiedä. Minuahan on aina pidetty enemmän tai vähemmän kummallisena, koska jo kielenkäyttönikin paljastaa, että olen hiukan tärähtänyt. Puhun nimittäin aivan tavallista vanhanaikaista kirjakieltä, joka näyttää oleva niin harvinaista, että kerran eräästä kuoroharjoituksesta palatessamme, pari ylempiluokkalaista pysähdytti minut ja pyysi: 'Puhu, kuules, meille vähän - hei!' Täytyy sanoa, että olin miltei tuntea itseni joksikin suurmieheksi, jota pyydetään pitämään pikku puhe.
Sivistyksessäni on muutenkin - mahtavan ikäni, 11 vuotta huomioon ottaen - ollut tavattomia aukkoja aivan viime aikoihin saakka. Ensimmäisen kerran, kun kuulin erään nykyisin televisiossakin täysin korrektista käyvän, v:llä alkavan sanan tuiterissa olevan kadun miehen suusta painotettuna sillä erehtymättömällä supisuomalaisella tavalla, kysyin äidiltäni, millainen kulkuväline se oikein on, onko se jokin volkkarin laatuluokkaa oleva auto. Maammoni selitti asian täsmällisesti ja hymy suupielessä, ei kieltänyt jos ei kehoittanutkaan minua kyseistä termiä käyttämään. Jostakin syystä minusta koko ilmaisu on äänteellisesti koko lailla ruma. Voipahan nenä, on mielestäni huomattavasti sattuvampi. Sillähän sitä pystyy ilmaisemaan sekä positiivisia että negatiivisia asioita.
Vielä kahdeksanvuotiaana ihmettelin, että joku saattoi piirtää hämähäkin kuvia vähän sinne sun tänne. Koska eläin on minusta aina ollut erittäin epämiellyttävän näköinen mönkijä, olen vasta Simo Salmisen tunnettua pornolaulua kuunnellessani tajunnut, miksi ne lukin kahdeksan koipea oli niin vääriin paikkoihin - eläinopin opetuksia ajatellen - ja epämääräisesti sijoitettu.
Monen monta sivistyksessäni olevaa aukkoa tai väärin käsitettyä seikkaa on television myötävaikutuksella oikaistu. Aikaisemmin kuvittelin uimakoppien seinissä olevien armasta äidinkieltämme muistuttavien kirjoitusten olevan eestiä, liivin kieltä tai jotakin muuta suomalaisugrilaista kieltä, ehkäpä vaikka unkaria. Ihmisen sanavarasto suurenee, kun pitää isot pörhöiset korvansa tarkkoina. Kaikkein uusimpia ilmaisuja ei vielä löydy Nykysuomen sanakirjasta, eikä äitinikään, jolla kyllä on erittäin laaja ja mehevä sanavarasto, pysty kaikkea tulkitsemaan, mutta yrittää kuitenkin kanssani keksiä sopivia selityksiä kuulemilleni uusille termeille. Isäni ja enoni ja myös lankoni, jotka tuntevat erinomaisesti sotilassanaston salaisuudet, vihkivät minut sen hienouksiin.
Oikeastaan en ihmettele lainkaan, että sekä ikätoverieni (joiden kanssa olen kyllä aina tullut hyvin toimeen, vaikkakin minun on täytynyt nyrkkien sijasta käyttää sanojen mahtia) että vanhempien vieraiden ihmisten mielestä olen jokseenkin kaheli. Kotona minulle on aina suotu täysi vapaus valita oma suuntani. Sitten on käynyt niin, että tovereideni mielestä olen patavanhoillinen jo pukeutumisessakin, harrastuksista puhumattakaan. Vanhojen tanttojen mielestä olen nykyajan tyypillinen tuote, nenäkäs, radikaali ja pikkuvanha, joka kuulemma tietää liikaa ikäisekseen. Isäni on kaikkien mielestä all right, mutta eihän se ole ihme, että lapsesta on tullut tällainen, kun äiti pamauttelee totuuksia yhtä navakasti sekä oikealle että vasemmalle. Hän tekee sen kuitenkin niin charmikkaasti ja tahdikkaasti, että tyhmemmät huomaavat kärjen liian myöhään ja viisaammat tarkistavat kantansa.
Ei varmaankaan ole kovin useita asioita, mistä emme olisi joutuneet vuosien kuluessa keskustelemaan; näistä äitini ja myöskin isäni ovat antaneet minulle täysin totuudenmukaisen ja kaunistelemattoman, mutta silti kaikkea muuta kuin karmean kuvan. Siksi minusta tuntuu suorastaan hassunkuriselta esimerkiksi se touhotus ja luvalla sanoen usein melko mauton kohina, mitä seksuaalisten asioiden tiimoilta on nykyään nostettu. Olen aivan pienestä kuullut kotonani, että alastomuus ei ole mikään häpeä, mutta ruumiimme lämpötalouden kannalta on edullista käydä vaatteissa tässä usein melko kalseassa ilmastossa. Mielestäni taas jo esteettisistäkin syistä on toisten syytä paljastaa itseään vähemmän kuin toisten.

----


Ote romaanista Komissarjus ja taulukopla

----

Pyhäaamuna keskustan liikenne oli hiljaisimmillaan, ja perille ehdittiin yhdessä hujauksessa. "Taidemyyntinäyttely", tiedotti painettu juliste iäkkään kivitalon ovessa. Pienemmällä ladottua tekstiä pojat eivät välittäneet jäädä lukemaan.
- Parkkeerataan tänne. Lasse talutti pyöränsä liki tyhjään pihaan.
Näyttelyhuoneiston eteisessä Timo pyyhki silmälasinsa ja testasi niiden kirkkauden nostamalla ne lamppua kohti. Sitten hän kiiruhti Lassen perään. Tämä oli astellut tarkastelemaan paria Weikko Puron maisemataulua.
Kaverusten hiljaisen jutustelun keskeytti äkkiä muuan rouvashenkilö, joka oli koko ajan tuijottanut heitä epäluuloisesti. Näkemisen arvoinen ilmestys hän oli itsekin. Silkein verhottuun pyylevään vartaloon oli ripustettu kilomäärin kultakoruja, kasvoja peitti vahva rappaus, ja viininpunainen hiuskuontalo näytti suunnilleen yhtä luonnolliselta kuin timanttitiara lehmän otsalla.
- Isompia jätkiäkö sitä ollaan paossa vai mitä te täällä aikuisten jaloissa maleksitte, nainen katsoi asiakseen kysyä. - Vai onks tarkoitus ostaa jottain?
Lassea hymyilytti, mutta Timon pinna paloi.
- Ei täällä ole ostopakkoa, jos satutte tietämään, hän sinkautti. - Luullaan, etteivät meidän ikäiset tajua mitään taiteesta, mutta uskallanpa väittää, että kaverini tuntee niitä asioita enemmän kuin te ikinä ehditte oppia.
Tädin ilme myrtyi. Posket karmosiininpunaisina, prinssinmakkaramaista etusormeaan heristellen hän puuskutti poikien ohi ja mutisi jotakin sivistymättömistä röyhkimyksistä.
- Ei pidä kuvitella kaikkia kaltaisikseen, Timo kivahti sen verran kovalla äänellä, että rouva kuuli. Ihraisen kaulan jatkeeksi istutettu pää yritti onnistumatta kääntyä vilkaisemaan taaksepäin.
- Heh heh, olipa siinä komea kolmoisleuka, Lasse hirnahti. - Kai se on suorassa suhteessa pullottavaan rahamassiin.
- Meistä näkeekin heti, että köyhät tässä kärkkyvät silmänruokaa. Timo oli edelleen äkäinen. - Kun tuo ostaa taulun, se taatusti julistaa tuttavilleen, mitä se maksoi.
- Eikä ymmärrä siitä muuta kuin siihen uponneen hynän. Panisi setelit raameihin, jos kerran haluaa näyttää, ettei tässä napeilla pelata, Lasse säesti.
Kuin itseään kiduttaakseen rouva pysytteli niin lähellä poikia, että kuuli edes osan näiden puheista. Tuokion kuluttua hän kuitenkin lähti liikkeelle puhkuen vanhan veturin tyyliin ja pysähtyi salin toisessa päässä jonkin taulun ääreen. Se näytti vangitsevan hänen huomionsa sangen pitkäksi aikaa.
Pojat päättivät vilkaista, mikä rouvaa miellytti.
- Melba-jäätelö aavistuksesta, että se suosii Järviaapaa, jos täältä sitä löytyy, Lasse naurahti.
- No se ukkeli ainakin osaa pistää komeat hinnat, Timo sanoi. - Mutta tämänhän piti olla taidenäyttely, hoo hoo...
Poikien selän takaa kuului hilpeää hihitystä. Lasse käännähti kannoillaan ja huomasi tuijottavansa nuorta, solakkaa naista. Tämän huolettoman tyylikäs housuasu saattoi olla yhtä hyvin kirpputorilta kuin jostakin kalliista erikoisliikkeestä. Pellavanvärisen blazerin alta pilkottivat valkoinen paitapusero ja tumma mokkaliivi. Olkalaukku oli ruskeaa krokotiilinjäljitelmää, sandaalit samoin, housut puolestaan beigeä ruutukuosia.
- Anteeksi, mutta en voinut enkä malttanut olla kuulematta kommenttejanne. Ne osuivat naulan kantaan! Suu hymyssä neitonen puikahti poikien ohi.
Timo ja Lasse katsoivat vetävin askelin loittonevaa hahmoa, jonka selässä heilahteli pitkä, vaaleanruskea palmikko.
- Rotukimuli, ja näytti tuntevan taideasioita. Hänhän oli samaa mielipuolta kuin me, Timo leukaili.
Laiskahkosti pojat jatkoivat vaelteluaan pyylevän tädin ihailemaa maalausta kohti.
- Melboille sitten lähiaikoina mennään, Lasse hihkaisi ehdittyään imelän kukkataulun eteen.
Timo tiiraili paksujen linssiensä läpi innokkaasti taulun signeerausta.
- Jukranpujut, niin mennäänkin! Ihan on kaupungin ikioman taidejätin liljoja. Aromi vain puuttuu, mutta ostajaehdokas tuoksui kyllä senkin edestä. Timo katsahti kelloonsa. - Käpytetään loppurundi vikkelään. Eno saattaa jo vartoilla.
Ravakasti, vaikka jokaista taideteosta arvioiden pojat suoriutuivat jäljellä olevien maalausten katselusta ja luikahtivat eteiseen. Koruin kuormitettu rouva oli löytänyt tungoksesta hengenheimolaisensa ja keskusteli tämän kanssa kovaäänisesti eri taidesuunnista. Niiden nimet hän tosin muisti hieman ylimalkaisesti.
- Vai suurrealistinen, kas kuin ei impressaarinen, Timo lausahti juuri niin kuuluvasti, että sai naisen vaihtamaan puheenaihetta. Tällä kertaa otettiin käsittelyn alaiseksi kasvattamaton nuoriso.
- Että kävisikin noin tuo mäkätys, Lasse huoahti kaihoisasti astuessaan ovesta aurinkoiselle kadulle.
- Sanos muuta. Mulkaisepa muuten tuonnepäin.
- Kas peijakasta, Lasse ällistyi ja unohtui hetkeksi tuijottamaan Timon osoittamaan suuntaan. Sama lettipäinen neitonen, joka oli yhtynyt poikien kommentteihin näyttelysalissa, seisoskeli parinkymmenen metrin päässä tummanvihreän pikku avoauton vierellä. Savuketta poltellen hän katseli pyhäpäivän hiljaista liikennevirtaa. Samassa paikalle asteli pitkänsujakka, ruskeahiuksinen nuori mies, yllään moitteettomasti istuva, ilmeisen kallis kokopuku. Hän asettui ohjauspyörän taa ja palmikkopää hänen viereensä.
- Sillä oli tismalleen samanlaiset kengät kuin Henrikillä, sveitsiläiset. Ei siis ole köyhis, Lasse ehti huomioida.
- Herrasmies, Timo myönteli. - Äveriäisyys paistaa kyllä kulkuneuvostakin.
Auto hurahti vähin äänin liikkeelle, ja pojat painelivat pihaan hakemaan pyöriään. Telineeseen oli niiden seuraksi ilmaantunut viimeistä huutoa edustava maastoajokki.
- Jestas, mikä määrä nippeleitä ja hammasrattaita, Lasse päivitteli. - Hyvä, etten sortunut tuommoiseen, eihän sillä osaisi ajaakaan ilman alikonemestarin tutkintoa. Pökötilläkin harjoittelen ensin iltahämärällä meidän pihassa, joka onneksi on iso.