Mansikka, Silja

Sadut ovat viehättäneet minua varhaislapsuudesta asti erityisellä tavalla ja viehättävät yhä. Luen edelleen H. C. Andersenin, Sakari Topeliuksen, Astrid Lindgrenin, Kaarina Helakisan, Mauri Kunnaksen ja monen muun satuja. Luen niitä samoja, jotka osaan jo melkein ulkoa. Sydämeni sykähtää joka kerta samalla tavalla Andersenin Satakieli-sadun pienen paimentytön takia, joka kyettyään osoittamaan hoviherroille ja neideille satakielen sai palkinnoksi katsoa ovenraosta kun keisari söi. Samoin käy Haavion Tonttu-ukon ja Tonttu-akan seurassa, kun he istuvat SINISELLÄ penkillä ja surevat kadonneita lapsiaan. Minulla on työni takia ollut mahdollisuus kokea lapsen näkökanta satujen maailmaan, kuinka se monessa kohdin poikkeaa täysin minun, aikuisen näkökannastani. Kun Peppi Pitkätossu ei pienten oppilaitteni mielestä lainkaan ollut ihailtava, hauska ja riemukas tyttö vaan huonosti käyttäytyvä tuhma ja tyhmä, avasi sen totuuden kuuleminen koskaan lähtemättömiä uusia uria ajattelulleni. Sanat saavat minut iloiseksi. Kun muutin kotipuolestani tänne Pohjois-Satakuntaan saivat tämän paikan venytetyt sanat ja sävel jolla ne laulettiin minut villiksi riemusta. Tänä päivänä asuttuani tällä seudulla puolivuosisataa tuo samainen pakahduttava riemu täyttää minut, kun kuulen lapsuudenkotini töksähteleviä sanoja sillä ainoalla aidolla tavalla tuotettuina. Heli Laaksonen ja minä esiinnyimme yhdessä täällä. Miten ylpeä silloin olinkaan omasta äidinkielestäni.

Elämäkertatietoa

Yo Laitilan yhteiskoulu
Turun opettajakorkeakoulu
Opettajana Laitilassa, Kalannissa, Eurassa, Jämijärvellä
Koulunjohtaja
Eläkkeellä vuodesta 1992
Harrastuksena lukeminen, matkustaminen ja puutarhanhoito

Palkinnot:
Kariston säätiön palkinto 1991

Tekstinäyte

Oven lähellä riippuva ryijy oli fammun nuorena kutoma ja sen keskellä oleva kuvio nimeltään Kannuksen pyörä. Kannuksen pyörän Lilja oli ottanut vastaan fammulta niin kuin monet muutkin asiat, fammun kielenä, fammun viisautena. Ei hän ollut udellut, minkä takia, kuka Kannuksesta oli ollut kotoisin.

Vuosikymmenten jälkeen, juuri tänä aamuna, Lilja yhtäkkiä oivalsi, että sanan täytyi merkitä kannuksen osaa, kannuksen kärkeä. Hän pysähtyi pitkästä aikaa tumman ryijyn eteen. Hän näki sakaroiden terävät kärjet ja tunsi kivun hevosen kupeissa. Hänestä tuntui kuin fammu olisi huijannut häntä. Hän kääntyi katsomaan fammun kuvaa piirongin nurkalla.
Vuosi vuodelta fammu oli muuttunut yhä enemmän neitsyt Marian kaltaiseksi.
Neitsyt Marian Lilja oli saanut fammulta rippilahjaksi. Se kuva kätki itseensä vaikka mitä, äidin kuolemankin. Ihan pienenä Lilja oli pitänyt kuvaa oikeana, valokuvana. Tai vielä oikeampana. Sitä hän oli ihmetellyt, kuinka violetti viitta, jonka sisälle Maria oli kätkeytynyt kuin telttaan, ei tipahtanut Marian takaraivolta. Koululaisena hän oli ihmetellyt kahta pientä sormea, jotka pistivät esiin viitan rakosesta. Olivatko ne Marian omat sormet, niin pienet ne olivat. Rippikoulussa hän oli oppinut, että violetti väri oli katumuksen väri.
Kuva oli aina ollut fammun kammarissa samalla paikalla. Eikä sitä ollut siirretty silloinkaan, kun Lilja oli sen saanut omakseen.

Kuinka te fammu kestitte ne kolmetoista raskautta ja synnytystä? Kolmetoista kertaa yhdeksän kuukautta kannoitte sikiötä ruumiissanne. Se tekee sataseitsemäntoista kuukautta. Se tekee lähes kymmenen vuotta. Kolmetoista kertaa puskitte lapsen maailmaan. Kuinka te fammu kestitte sen?
Sinulle sanon, vaikken muille ole koskaan sanonut, että kyllä minä Anelman jälkeen porasin joka kerta, kun ymmärsin, että asiani niin olivat. Lehmän kylkeen nojasin ja porasin. Muitten aikana kestin, kun kestettävä oli. Kuka minun kestämisiäni olisi kysellyt. Kuolleita ei pidä parjata, mutta kyllä fappu viinapäissään mökötti ja välillä löikin, kun peräperään aina vaan tuli plikkoja ennen kuin Vante lopulta saatiin. Kuolihan niitä naisia synnytyksiin, ja lapsia kuoli sitäkin enemmän. Neljä minultakin meni Vanten jälkeen. Poikia kaikki. Vaikka ei sitä pahana piretty, jos lapsivuoteessa henki meni. Varmaan autuuteen ne pääsivät ne naiset, vaikka eloon jäänyt oli saastainen monta aikaa. Piilottaa synnyttäneitten piti omankyläläisiltäkin ittensä kirkottelemiseen saakka, niin minun kuin muittenkin.

(Marian viitta 2000)