Rissanen, Pirjo
Kuvatiedoston lataaminen
Photograph information
© Janne Aaltonen
Elämäkertatietoa
Perhesuhteet: puoliso Hannu Rissanen.
Koulutus: Humanististen tieteiden kandidaatti Helsingin yliopisto 1967.
(kotimainen kirjallisuus, suomen kieli, kansanrunous)
Asuinpaikat: Leppävirta 1945-1967, Kaavi 1967-1968.
Palkinnot:
Gummeruksen Kaarlen palkinto 2004
Harrastaa remontti- ja rakennustöitä, matkustelua, yleistä huuhailua, painettua sanaa.
Makuasioita:
Rakastan monenlaisia kirjoja, musiikkia ja elokuvia. Käyttääkseni puhkikulunutta ilmausta olen taiteen suhteen kaikkiruokainen. Mutta minulla on salainen mieltymys, jota lähimmäiset eivät aina ymmärrä: olen heikkona surullisiin teoksiin, vaikka en mielestäni olekaan sen synkkämielisempi ihminen kuin tämän ikäiset naiset yleensä. Uskon vakaasti, että jos teos saa minut itkemään, se ei mitenkään voi olla täysin huono, kuului se sitten mihin tyylilajiin tahansa.
Kirja, joka vuosikymmenien ajan on liikuttanut minut kyyneliin, on Teuvo Pakkalan Pieni elämäntarina. Aina lukiessani poloisen Esteri Kalmin tarinaa itken lopuksi vuolaasti ja - salaa, sillä taipumukseni liikuttua silkasta ihmisen keksimästä sepitteestä vielä näin korkeassa iässä nolottaa minua. Silloin tällöin luen oman lapsuusaikani nuortenkirjoja, jotka aikanaan saivat minut salaa itkeä tihrustamaan. Haluan testata, ovatko reaktioni vielä kunnossa vai olenko kyynistynyt sitten lapsuuteni. En ole. Seitsemän sisarusta, Koulupoikia, Musta veljeskunta ja Setä Tuomon tupa itkettävät vieläkin. Bim Mustakorvaa en kuitenkaan lue enää ikinä, sillä minusta sen kirjoittaja ei ollut reilu jättäessään nuoren lukijansa niin suuren lohduttomuuden valtaan. Toivoa pitää lukijalle aina antaa, tapahtuipa kirjoissa miten surullisia asioita tahansa.
Itkettävistä elokuvista on kaksi ylitse muiden. Ne eivät ikinä petä, vaan antavat takuuvarmasti sielua puhdistavan itkun. Ne ovat Kieslowskin trilogian Sininen ja toinen iki-ihana Pitsinnyplääjä.
Bachin urkumusiikki on varma tapaus. Samoin Mozartin Requiem, erityisesti Lacrimosa-osa. Mutta kaikkein eniten rakastan vanhojen virsien synkkää ja raskasta poljentoa. Olen huono laulaja enkä siis koskaan laula muiden kuullen. Kun lapseni olivat pieniä, istuin usein vauva sylissäni keinutuolissa ja veisasin kiikkuessani hartaana sellaisia virsiä kuin "Nyt ylös sieluni...", "koska valaissee kointahtönen..." ja "Taivaassa, ratki taivaassa...". Mieleni saavutti silloin aina tyynen, kirkastuneen ja surumielisen ylevyyden, ja parkuva vauvakin rauhoittui viimeistään kolmannen virren aikana. Lapsistani on muuten tullut aivan normaaleja ihmisiä.
Koulutus: Humanististen tieteiden kandidaatti Helsingin yliopisto 1967.
(kotimainen kirjallisuus, suomen kieli, kansanrunous)
Asuinpaikat: Leppävirta 1945-1967, Kaavi 1967-1968.
Palkinnot:
Gummeruksen Kaarlen palkinto 2004
Harrastaa remontti- ja rakennustöitä, matkustelua, yleistä huuhailua, painettua sanaa.
Makuasioita:
Rakastan monenlaisia kirjoja, musiikkia ja elokuvia. Käyttääkseni puhkikulunutta ilmausta olen taiteen suhteen kaikkiruokainen. Mutta minulla on salainen mieltymys, jota lähimmäiset eivät aina ymmärrä: olen heikkona surullisiin teoksiin, vaikka en mielestäni olekaan sen synkkämielisempi ihminen kuin tämän ikäiset naiset yleensä. Uskon vakaasti, että jos teos saa minut itkemään, se ei mitenkään voi olla täysin huono, kuului se sitten mihin tyylilajiin tahansa.
Kirja, joka vuosikymmenien ajan on liikuttanut minut kyyneliin, on Teuvo Pakkalan Pieni elämäntarina. Aina lukiessani poloisen Esteri Kalmin tarinaa itken lopuksi vuolaasti ja - salaa, sillä taipumukseni liikuttua silkasta ihmisen keksimästä sepitteestä vielä näin korkeassa iässä nolottaa minua. Silloin tällöin luen oman lapsuusaikani nuortenkirjoja, jotka aikanaan saivat minut salaa itkeä tihrustamaan. Haluan testata, ovatko reaktioni vielä kunnossa vai olenko kyynistynyt sitten lapsuuteni. En ole. Seitsemän sisarusta, Koulupoikia, Musta veljeskunta ja Setä Tuomon tupa itkettävät vieläkin. Bim Mustakorvaa en kuitenkaan lue enää ikinä, sillä minusta sen kirjoittaja ei ollut reilu jättäessään nuoren lukijansa niin suuren lohduttomuuden valtaan. Toivoa pitää lukijalle aina antaa, tapahtuipa kirjoissa miten surullisia asioita tahansa.
Itkettävistä elokuvista on kaksi ylitse muiden. Ne eivät ikinä petä, vaan antavat takuuvarmasti sielua puhdistavan itkun. Ne ovat Kieslowskin trilogian Sininen ja toinen iki-ihana Pitsinnyplääjä.
Bachin urkumusiikki on varma tapaus. Samoin Mozartin Requiem, erityisesti Lacrimosa-osa. Mutta kaikkein eniten rakastan vanhojen virsien synkkää ja raskasta poljentoa. Olen huono laulaja enkä siis koskaan laula muiden kuullen. Kun lapseni olivat pieniä, istuin usein vauva sylissäni keinutuolissa ja veisasin kiikkuessani hartaana sellaisia virsiä kuin "Nyt ylös sieluni...", "koska valaissee kointahtönen..." ja "Taivaassa, ratki taivaassa...". Mieleni saavutti silloin aina tyynen, kirkastuneen ja surumielisen ylevyyden, ja parkuva vauvakin rauhoittui viimeistään kolmannen virren aikana. Lapsistani on muuten tullut aivan normaaleja ihmisiä.
Kirjailijan tuotantoon liittyvää lisätietoa
Kuin aaveet yössä. Helsinki 1986. Tammi. 118 sivua. Lasten- ja nuortenkirjallisuus.
Rakas sisareni Vilja. Kuvitus Anna-Liisa Happonen. Helsinki 1988. Tammi 102 sivua. (Vihreä varis.) Lasten- ja nuortenkirjallisuus.
Tommo ja Karvisen kaksoset. Kuvitus Markus Majaluoma. Helsinki 1990. Tammi. 122 sivua. (Vihreä varis.) Lasten- ja nuortenkirjallisuus.
Rakas sisareni Vilja. Kuvitus Anna-Liisa Happonen. Helsinki 1988. Tammi 102 sivua. (Vihreä varis.) Lasten- ja nuortenkirjallisuus.
Tommo ja Karvisen kaksoset. Kuvitus Markus Majaluoma. Helsinki 1990. Tammi. 122 sivua. (Vihreä varis.) Lasten- ja nuortenkirjallisuus.
Lähteitä ja viittauksia
Kotimaisia lasten- ja nuortenkirjailijoita. Loivamaa, Ismo. Kirjastopalvelu, 1995.
Kotimaisia naisviihteen taitajia. Toim. Ritva Aarnio & Ismo Loivamaa. BTJ, 1999.