Rekola, Mirkka

Tässä subjekti-objekti-suhteessa oli mielestäni jotakin vialla, ja halusin purkaa sen, ja koska en vielä osannut kieltää itseäni, kielsin Jumalani. Niin radikaali kuin tämä kieltäminen olikin, yö ei siitään muuttunut, se ei näyttänyt edes huomaavan minua. Pimeän rannaton avaruus oli ympärillä ja minä koin itseni pieneksi. Mutta tuota avaruutta, sitä minua ei kielletty kokemasta.

Se oli vapauttava kokemus. Se päästi minut joistakin kategorioista. Sain takaisin jotakin lapsuuden avoimuudesta. Jumala kyllä näkee sinut missä oletkin, minulle oli sanottu. Minä olin kokenut, että silloin hänen täytyy olla kaikkialla; hän on minussa ja hän on kaikissa. Se tuotti minulle riemua. Jumala oli iloa.

Kasvoin luterilaisessa ympäristössä. Kun minut vietiin kirkkoon, yritin kovasti vakuuttaa, että pappi kyllä tarkoitti samaa kuin minä vaikka puhui eri tavalla. Mutta hän ei tuntunut olevan iloinen Jumalasta. Ja minä tein kysymyksiä niin kuin lapset yleensä.

Pääsin muutaman vuoden ikäisenä joulukirkkoon maalla. Se teki minuun suuren vaikutuksen, ja ilmeisesti olin kuunnellutkin. Kun minua poislähtiessä pakattiin rekeen vällyjen alle, kysyin isoäidiltäni, eikö Jumalalla ole tyttöjä ollenkaan. Mutta en saanut vastausta.

En tiennytkään, mitä tulin kysyneeksi. Uskonnot ovat merkillisen maskuliinisia siihen nähden, että melkein kaikissa kulttuureissa on alunperin ollut Äiti-jumaluus, esimerkkinä antiikin Demeter-kultti. Tosin Maria-kultti korvasi sitten Äiti-jumaluutta. Kun Luther yritti vähentää Marian palvontaa, lapsi jäi, mutta äiti tuntuu menneen pesuveden mukana. Mikael Agricola yritti turhaan säilyttää Maria-kulttia. Minusta tuntuu, että se täällä pohjoisessa olisi erityisesti ollut tarpeen.

Uskolla ei ole objektia

Lapsuuden Jumala-kokemus ei ollut subjekti-objekti-suhde. Ei voinut olla, koska Jumala oli kaikkialla. Mutta subjekti-objekti-suhdetta minäkin tietysti tarvitsin apuvälineeksi ajatteluuni.

Mutta siihen aikaan minussa alkoi pyrkimys myös irtautua kaksijakoisuudesta, pois siitä lineaarisesta dikotomisesta ajattelumallista, joka oli vallitseva. Minua ahdisti kaiken kaksijakoisuus, maailma joka oli mustavaikea, joko-tahi-maailma. Ja koin, että kielikin totteli tuota kaksijakoisuutta. Yhtä hyvin kuin mustasta valkeaan, harmaasta harmaaseen on hyppy, minä kirjoitin. Ja tarkoitin, että ajattelun skaala voi olla laajempi.

Tämä tiesi minulle pitkää monivaiheista prosessia, jota en tässä yhteydessä voi seurata. En tarkoittanut kuitenkaan mitään kompromissien maailmaa; tarkoitin uutta ulottuvuutta. Lineaariin maailmaan kävi vertikaali virtaus.

Tajusin, että mitä kirkkaampi mystinen oivallus, sitä pitempää, äärirajoille ulottuvaa ajattelua se edellytti. Se edellytti sitä, mutta siinä ajattelu myös kilpistyi. Tajusin, että dikotominen ajatteluni ei ollut enää oikea metodi kun oli kysymys uskon maailmasta; se ei ole sen maailman metodi. Voin kyllä lähestyä uskon, toivon ja rakkauden ulottuvuutta tuolla metodilla, mutta se on kuin yrittäisin pyydystää haarukalla vettä.

Mikä on tuo uskon, toivon ja rakkauden elementti? Ovatko ne vain alistettuja tunteita maailmassa? Toisaalta uskolla jos millä alistetaan ihmisiä, ja uskoa, uskontoa käytetään sodan oikeutettuna syynä niin kuin nytkin Jugoslaviassa.

"Mitä kaikkea luulo saa aikaan, ja sinä uskoa vähättelet."

Koen tämän elämän matkana, prosessina, jossa meissä oleva kuva voisi kirkastua.

"Nouse, ole kirkas. Et voi, ellet nouse."

Mutta jos suunta on ylöspäin, jossain kohdassa tikkaat saattavat loppua. Ja kaikki on sen varassa, mitä tulee ylhäältä alas, usko, toivo, rakkaus.

Kun joku sanoi ettei usko mihinkään, toinen vastasi että siihen sitten vasta Jumalaa tarvitaankin.

Muistan kun nuoruudessani toisteIin: jos vain uskoisin, kaikki olisi toisin. Sitten kerran pysähdyin kuuntelemaan, mitä olin sanomassa. Tajusin, että uskon uskoon. Se oli silloin sinapinsiemen. Ja kaikki oli todella toisin.

Olen sanonut, että usko on minulle avoimuudellinen kokemus. Minulle sana 'uskoa' ei ole transitiivinen verbi. Järvikokemuksen jälkeen sillä ei ole sellaista objektia kuin ehkä pitäisi olla. Silti Kristus-todellisuus on minulle olemassa.

Tuntemattoman edessä

Joku on sanonut, että tulkitsen kristinuskoa buddhistisesti. Se voi olla luontumus. Buddhismissa ei puhuta jumalasta (onko se siis uskontokaan, on kysytty). Mutta asian voi käsittää myös niin, että myöntämisen ja kieltämisen ajatusmalli ei riitä, se ei tee oikeutta kysymykselle Jumalasta.

"Siksi on parempi
Vaieta.
Jos myönnät niin myös kiellät."

Ortodoksisessa kirkkotaiteessa ei myöskään kuvata jumalaa; jumaloitunutta, pyhitettyä maailmaa kyllä.

Joskus järvikokemukseni jälkeen kirjoitin: "Kysyisinkö minä sitä joka antaa kaiken mitä on ja ilmaisee joka hetki."

Toisin sanoen antaa kaiken mitä täällä on. Ja antaa itsestään kaiken, tyhjenee tähän universumiin.

Ja sitten minä olen kysymässä häntä niin kuin vaatisin tekijää esiin. Minusta tämä Jumalan kyseleminen alkoi tuntua kaikkea muuta kuin kunnialliselta. Mutta se on maailman tapa: tekijä kiinnostaa monesti enemmän kuin työ. Me huudamme Jumalaa esiin tästä maailmankaikkeudesta sen sijaan että ihmettelisimme tätä mikro- ja makrokosmosta. Ja avaruutta toisissamme ja itsessämme.

Tahdoimme tai emme, olemme tuntemattoman edessä.

Kerran kun nuoruudessani katselin tähtitaivasta bussin ikkunasta, näinkin edessäni sisäisen maailmani. Kirjoitin siitä muistikirjaani:

"Laki jota ei poistettu, syitten ja seurausten vanha liitto,
ja kaikki tuo mikä on myrkyttymistä ihmisessä, maassa vedessä ja ilmassa.
Et ole vain yhteydessä luomakuntaan. Olet sitä.
Siinä se on: sinun introvertti maailmasi eteesi kumottuna avaruuksineen kaikkineen.
Ja katsot itseäsi ja olet hetkessä poissa."

Autiudessa, Jumalan tilassa

Kysymyksessä eläminen on monesti vaikeampaa kuin vastaileminen. Mutta mikään vastaus ei poista kysymystä, kun se aina vain on meissä, elävä kysymys, joka pitää avoimena.

Joukko ihmisiä kiisteli uskosta ja näkemyksistään. Yksi sanoi sitä, toinen tätä, kolmas oli heitä vastaan; neljäs oli kaikkien kanssa eri mieltä. Kun keskustelu alkoi kiihtyä, joku heistä huokasi: "Hyvä että edes Jumala on hiljaa."

Lapsuudesta asti minulla oli erilaisia tyhjyydenkokemuksia. Pidin niitä omana vikanani, kunnes tajusin, että ne oli hyväksyttävä, että niissä olikin lähtökohta. Niiden kautta koin jossakin vaiheessa maailman kuvaluonteen. Koin, että maailmaa on etsittävä. Niiden kautta koin tyhjän haudan merkityksen ja pääsiäisen.

"Älä tee kuvaa, kaikki on."

"Maailman kuvaluonne, opittu temppeleissä. Ihminen kulkenut sisään ja ulos."

"Minulle hauta on tyhjä, minä elän. Hän tahtoi sanoa: myös kuolemassa."

"Tyhjä hauta ja taivasta myöten auki."

"Minä tiesin että kuljen uudessa aikakaudessa ja että Taivas oli alusta alkaen noussut yli kuoleman ja lepäsi nyt jokaisella askeleella sinun jalkojesi matkassa."

"Nyt sanon: se on tämä tähti minulle ja elämäni tyhjä hauta, pääsiäinen. Kaikki nämä kuvia kaikki tapahtumat eikä voi tietää miten ne pantiin alulle: Siinä on neitsyt Maria, kuvien kuva. Ja vielä kahden maailmassa."

Ja sitten jonakin pääsiäisenä: Kristus nousi kuolleista. Monikko sai yhä enemmän merkitystä: "Hän joka nousi kuolleista, nousi heistä."

Tyhjyydenkokemus ei välttämättä tarkoita autiutta vaikka se myös sellaista voi tuntua. Olen joskus nimittänyt autiutta Jumalan tilaksi.

"Autiudessa, Jumalan tilassa, katoaa kuljettu matka."

"Tunkeudu äärimmäiseen tyhjyyteen pysyttele äärimmäisessä hiljaisuudessa josta kymmenen tuhatta olentoa nousee kanssasi." (Tao te Ching)

Se on tila, jossa ihminen on ei-kukaan. Jossakin runossani sanon sen näin:

"Sinä päivänä muutin kaupunkia, nyt
se on toinen
sama jonka kohtasin kansoitettuna
kaikilla teillä.
Niin avoin portti tänne että siinä ei
ketään."

Näiden kokemusten ei siis tarvitse merkitä tyhjyydenkammoa. Juuri tyhjyyden kokemuksessa saattaa olla yhteys tuntemattomaan. Ja myös todellinen yhteys lähimmäiseen. Siinä ei olla kenenkään tiellä. Ja siinä on vastaanottavuus. Ja kysymys: kuka tässä kokee?

Kun Jumalan transsendenssia on kuvattu apofaattisesti - hän ei ole tämä eikä tuo, ei ennen eikä jälkeen - on tarkoitus osoittaa ettei ajattelumallimme riitä. Viimeinen pari tuossa vastakkainasettelussa voi olla juuri olemassaolo ja ei-olemassaolo.

Angelus Silesiuksella on säepari:

"Jumala on ei mitään. Ei nyt ja tässä
kajoo
häneen. Tavoittele, hän aina tyhjiin
vajoo."

Pimeässä

Kristinopin mukaan tämän pitäisi olla aikaa, jolloin Pyhä Henki vaikuttaa. Mutta onko tämä edes hengen aikaa, eikö ennemminkin aineen? Omistava ihminen on taipuvainen kokemaan kaiken subjekti-objekti-suhteessa. Ja Pyhä Henki? Muistan kuinka nuoret ihmiset minun rippikouluaikanani olivat peloissaan siitä, että olivat tehneet synnin Pyhää henkeä vastaan, sen jota ei saa anteeksi. Mikä se oli, he kyselivät, eivätkä saaneet vastausta.

Minusta siihen on selvä, yksinkertainen vastaus. Jos olen ymmärtänyt oikein, Pyhä Henki on anteeksiantamuksen henki. Ei voi saada anteeksi, jos on sitä - anteeksiantamusta - vastaan.

Kristinuskossa Jumala on ilmoitettu ihmisessä. Ecce homo. Jumalaa ei siis voi etsiä ihmisen ohi. Jo myyttinäkin tämä olisi suuri myytti: Kristus jokaisessa ihmisessä. Mestari Eckhart kirjoitti: se hetki jolloin jumala luo ensimmäisen ihmisen ja se hetki, jolloin viimeinen ihminen katoaa, ja tämä hetki, jolloin minä kirjoitan, ovat yksi ja sama hetki Jumalassa.

Vieläkin kysyn, mitä ovat usko, toivo ja rakkaus, miten ne saattavat olla siellä, missä on tyhjyydenkokemus? Mutta mitä tyhjempi uoma, sitä enemmän se saa virratakseen.

"Minä luin Jobin kirjaa,
tuttavat tulivat ja menivät,
minä luin heidän kirjaansa
vuodenajat kääntyivät pois
olin lukenut kauan.
Oli hiljaista. Ei lehtikään erottunut.
Minä kohotin katseen: se oli
sammunut
tämä tähti minulta,
kesken lausetta.

Missä sinä olit kun minä maan
perustin?"

Runossa tulee pimeä keskelle lausetta. Ja kun sitten valo syttyy, kyselen, missä olin. Tuossa keskellä lausetta: "missä sinä olit kun minä maan perustin" on ikään kuin vastaus. Siis minä olin, mutta pimeässä. Missä minä siellä sinä. Mutta kukaan ei taida lukea tätä ihan näin. Tarkoitus oli, ettei siinä puhu luomistyötään ja itseään korostava Jumala, vaan se joka on ottanut tämän kysyjän (luomistyöhön) mukaansa.

Kun Herra sanoi Moosekselle: mene ja sano Minä-olen lähetti minut, se oli kuin vastaus eksistenssiongelmaan. Mooses oli vastustellut ja sanonut, että mikä minä olen puhumaan faaraolle ja kenen nimissä minä puhun israelilaisille, onko minusta siihen, mutta lähettäjäksi esittäytyikin se varsinainen eksistenssi Minä-olen.

Näinkin kaikki voi kääntyä. Ihminen kokee itsensä olemattomaksi, ja ainoa oleva onkin Jumala.

Mutta tässäkin käsityksessä on taas olemassaolon ja ei-olemassaolon dikotomia. Ellei se sitten sisälly niin kuin vanha liitto uuteen, ei kuitenkaan subjekti-objektisuhteena vaan subjektin suhteena subjektin.

Mooseksen tapauksessa subjekti lähettää subjektin.

Me huudamme tekijää esiin maailmankaikkeudesta niin kuin mikään annettu ei riittäisi. Kuitenkin voimme kohdata Hänet luomakunnassa, ihmisissä. Juutalaisten Talmudin mukaan se on ainoa tie. Lähimmäinen on kuka tahansa, joka on lähellä, vieras tai tuttu. "Kuka pelastaa yhden ihmisen, pelastaa maailman."

Mutta jos ketään toista ei ole lähettyvillä? Löytääkö ihminen silloin tuon lähimmäisen itsestään?

Vanha äitini sanoi että hän puhuu yksinäisyydessä Jumalansa kanssa. Hän ei kertonut oliko se dialogia. Mutta tiedän, että hän osasi kuunnella hiljaisuutta. Hän oppi sen vanhetessaan. Onko vähän sanottu että Jumala antaa hiljaisuutensa ihmiselle?


Perustuu alustuspuheenvuoroon Avoimia kysymyksiä Jumalasta -risteilyllä 16-18.4.1999.