Järvilehto, Terttu

En välittänyt mennä edes postinjaolle. Istuin huoneessani ja parsin sukkia, työ, josta en vähimmässäkään määrin pitänyt, mutta joka oli välttämätön. Iltapäiväksi kirkastui, ja astellessani ruokalarakennusta kohti aurinko jo kurkisteli pilvien lomasta.
Pojat istuskelivat ruokalan portailla odotellen päivälliskellon soimista. Lähestymiseni aiheutti vilkasta liikettä heidän keskuudessaan. "Mikähän koiruus heillä nyt on mielessään ?" ajattelin itsekseni. Tunsin kyllä toverini enkä ainakaan tällä kertaa halunnut niljakasta sammakkoa puseroni sisään, kuten muutama päivä takaperin oli tapahtunut.
Astuessani portaille pojat asettuivat kunniakujaan ja huusivat kuorossa:
"Terve, sinä Ilmailukoulun Ihannetyttö! Suomen Pirtein Purjelentäjätär!"
"Mitä tämä on olevinaan?" kysyin kylmästi, vaikka sisässäni kiehui.
"Hän ei vielä tiedä olevansa kuuluisuus!" huusi Pate ja heilutti kädessään. Kuvalehteä. "Katso!"
Minä katsoin. Kauhistus! Kuvalehden kannessa komeili kuvani taustanaan koulun upein kaksipaikkainen Kranich.
"Mekin olemme päässeet mukaan, tosin vain statisteiksi", pilaili Pate ja näytti sisäsivua.
Sieppasin lehden hänen kädestään. Siinä oli neiti Larkon kirjoitus "ilmailukoulun ihannetytöstä" runsain kuvin varustettuna. Muistin kyllä, että reportterin kamera oli yhtä mittaa napsahdellut lähettyvilläni, mutta tällaista en sentään ollut odottanut.
"Tepsu koneessa ja Tepsu koneen vieressä ja Tepsu koneen alla", naureskelivat pojat. "Olet kohta yhtä kuuluisa kuin joku filmitähti".
"Voisinko saada nimikirjoituksesi?" pyyteli Pate. "Vanhan ystävyyden takia!"
"Tästä saat nimikirjoituksen !" sanoin ja huitaisin häntä lehdellä poskelle.


(Suhisevin siivin 1947)