Poikatyttö

Eilinen päivä ei ollut mikään siunattu päivä Liisalle. Kaikki hänen ilkeytensä, olemattomatkin, kantautuivat äidin korville.

Niistä oli käynyt valittamassa taas Korkalan emäntä, joka oli saanut aihetta siitä, että pojat roirosilla juostessaan olivat kilmuilleet heidänkin katoilla ja villipeurat särkeneet tikapuut! Ja kaikki se oli Liisan syy, sillä hän se oli aina etunenässä kaikessa ilkeydessä ja villitsemässä poikia. Liisa oli hurjempi ja ilkeämpi kuin hurjin ja ilkein poika! Siihen todistukseksi oli Korkalan emäntä kertonut, että Liisa oli tuota silmäpuoli suutariraukkaakin, Plataania, joka oli Kallisella suutaroimassa, pistänyt naskalilla silmään!

—Se on teidän omia valheita! oli Liisa sanonut ja saanut siitäkin piiskoja, kun vanhalle ihmiselle sillä tavoin sanoi.

Hän ei ollut koskaan Plataania kiusannut, vaikka pojat kiusasivat. Eivätkä pojatkaan olleet silmään pistäneet, vaan käteen. Muuan poika oli pitänyt naskalia ulohtaalla, niin että Plataani ommelta vetäessä oli iskenyt kätensä naskaliin. Ja kun poika oli pyörähtänyt Plataanin selän taa, johon ei nähnyt häntä sokealla silmällään, niin luuli Plataani ensin, että hän se oli joka pisti, kun istui siinä penkillä.

Vaikka vain, vaan Liisa sittenkin oli ilkein kaikista! Palon Kalleakin oli pallikepillä lyönyt otsaan niin, että suurella mustalla kuhlolla on. Hyvä, ettei pyörtynyt tai kerrassaan kuollut koko poika!

Ja niin oli Korkalan emännällä ollut toista toisen jälkeen, jota äiti kauhistuksissaan oli saanut kuunnella ja itkeä Liisan ilkeyttä.

—Mikä siinä onkin, että sinä et tyttöin kanssa ole, vaan reuhastat poikain parissa? Tyttöhän sinä olet etkä poika! sanoi äiti.