Pienestä kii

Aamulla Peter puristi minua vasemmasta rinnasta.
- Tissukka, se sanoi. Kaikki oli siis anteeksiannettu, ja nyt alkaisi uusi päivä.
Minua oksetti, yritin käydä oksentamassa mutta mitään ei tullut ulos.
Palasin keittiöön ja otin veitsen laatikosta.
- Älä leikkaa leipää noin päin, se murenee muuten käsiin, Peter sanoi.
- Äiti, minä sanoin.
- Mitä?
- Äiti. Minä lähdin aikoinaan kotoa äitiä pakoon ja menin äidin kanssa naimisiin.
Peter huokaisi.
- On taas jotenkin niin ikävä ilmapiiri.
Seurasin Peterin tekemisiä Helsingin Sanomien takaa. Hän söi sämpylää suurin, ahnain haukkauksin.
Juotuaan kahvinsa Peter laittoi kupin tiskialtaaseen. Vedin henkeä.
- Ei se auta että se on tiskialtaassa. Tiskialtaasta tiskikoneeseen on aivan yhtä pitkä matka kuin ruokapöydältä tiskikoneeseen!
Peter pyöritteli päätään.
- Meillä on sentään tiskikone, monet vaimot joutuvat tiskaamaan käsin!
- Älä pyörittele liikaa, irtoaa pian koko pää, minä sanoin.
- Minä en ymmärrä!
- Se nyt ei ole mikään yllätys! Ja mitä ymmärtämistä siinä on? Minä en vaadi sinua imuroimaan enkä keräilemään likaisia sukkia sänkyjen alta, enkä korjaamaan viinilasejasi pianon päältä enkä käymään ruokakaupassa enkä laittamaan ruokaa! Ainut! Mitä minä vaadin! On! Että sinä laitat likaisen kuppisi tiskikoneeseen!
Peterin ilme kiristyi.
- Jos joku olisi kuollut minä ymmärtäisin mutta tätä minä en ymmärrä! Sinä oletkin yllättävän pikkusieluinen ihminen!
Hän alkoi hymyillä isällistä, ällöttävää hymyä.
- Onko sinusta niin hirvittävää laittaa oman miehesi kuppi tiskikoneeseen! hän kysyi.
- On.
Hän naurahti epäuskoisesti.
- Jos sinä et rupea laittamaan likaista kuppiasi tiskikoneeseen, tämä avioliitto on ohi, minä sanoin.
- Väitätkö sinä että tämä liitto hajoaa likaiseen kuppiin?
- Väitän.
- Se ei voi olla niin pienestä kiinni.
- Kyllä se voi.
Peter tarttui Kirkko ja kaupunki -lehteen ja alkoi selata sitä suu rautanaulana.
Iltapäivätorkut. Minä makasin sängyssä lähellä reunaa ja pidin silmiäni kiinni mutta en nukkunut. Peter tarrasi taas rintaani.
- Kultaluttu, pitäisiköhän sinun käydä shiatsuhieronnassa?
En vastannut. Makasin paikallani ja keskitin voimani siihen että pystyisin olemaan huutamatta.
- Sinua ei sentään lyödä, eikä minulla ole vieraita naisia, en edes juo, Peter sanoi.
- Ja sen takia minun pitäisi olla onnellinen?
Peter näytti surkealta.
Yritin toisenlaista taktiikkaa. Ääneni alkoi muuttua pehmeäksi ja piipittäväksi kuin pikkutytöllä. Silitin hänen ohimohiuksiaan kankein sormin.
- Ei nainen vaadi onnellisena olemiseen niin hirveästi asioita, minä sanoin. - Muutama hellä hymy ja taputus viikossa, kukkia kerran viidessä vuodessa. Ja likaiset astiat suoraan tiskikoneeseen. Mutta kun te perkeleet ette viitsi sitäkään.
Ääneni kohosi taas. Tätä tyyliä en enää hallinnut. En hallinnut enää mitään tyyliä.