Erakon paljastava syksy

Äsken oli viimeinen keskustelu ylilääkärin kanssa, hänen nimensä ei ole Klamm. Hän sanoi, että kuntoutumiseeni, se oli uusi termi, on myönnetty varat, koska yhteiskunta tarvitsee kirjailijoita, he ovat yhteiskunnan omatunto, piikki lihassa. Hän sanoi lihassa, ei hengessä! Mutta kirjailijoiden on, hän jatkoi, kirjoitettava vain siitä minkä todella näkee, ei kuviteltava, tai jos kuvittelee, kirjoitettava tietoisesti puhdasta kuvitelmaa, kaunokirjallisuutta, muuten sotkee paitsi itsensä myös lukijansa ja sitä kautta yhteiskunnan. Mustapartainen, hajustettu, solmiokaulainen ei-Klamm nousi, käveli ikkunaan, katsoi ulos, puhui minulle selin, sanoi, että minun olisi kirjoitettava kevyesti, osaanhan minä vitsailla, olisi tulkittava ikävätkin asiat myönteisesti, rakentavasti, koska niillä on sekin puoli, minun lahjoillanihan voitetaan, kirjoittamalla oikein, vaikka Finlandia. Pidin kättä suuni edessä. Hän palasi pöytänsä ääreen, katsoi, kysyi, ymmärsinkö nyt roolini kirjailijana, että se on ammatti ammattien joukossa, luovuus on vain ylimääräinen taito, tai lahja, sitä tulee käyttää yhteiskunnan hyväksi, ei sitä vastaan.
Minä nousin, menin ikkunaan, maisema oli syvänvihreä. Sanoin, että hän jättää mietteensä puolitiehen, muuten hän sotkisi paitsi itsensä, myös potilaansa ja sitä kautta yhteiskunnan. Syvä kirjoittaminen, oikea kirjallisuus, minä jatkoin, on yhtä aikaa repivää ja rakentavaa, moraalista ja epämoraalista. Kirjallisuus kysyy, myös ilman kysymysmerkkejä, välttää vastauksia, sillä vastauksia on aina monta liikaa, ne syövät toisensa. Kun kirjallisuus näin tekee, sitä ei voida kahlita laeilla, yhteiskuntajärjestelmillä, tekniikalla, taloudella, ei millään. Kirjallisuuden merkitys, arvo ja mitä näitä joutavia sanoja on, ei ole itse kirjassa, ei edes klassikoksi nousseessa teoksessa, koska kirja pysäyttää elämän. Merkitys on kirjailijan työssä, loputtomassa pyrkimyksessä pysyä vapaana kaikesta sidonnaisuudesta. Yhteiskunnassa muu, tiedettä myöten, on sidottua, varmistettua, taattua, tuettua, todellisuudesta eristettyä, käyttöön otettua, hyödynnettyä ja siten alistettua. Vain syvällisesti ajatteleva ja luova kirjailija voi enää irrottautua Järjestelmän järjestämästä elämästä, mutta sen lisäksi kirjailijan on osattava irrottautua myös itsestään. Vain täydellisessä vapaudessa kirjailija voi löytää polun, jota ei ole ennen kuin se syntyy taakse, sanapolku. Tallaamansa jäljen kirjailija jättää taakseen, hylkää, joskus voi harpata yli, jos eksyy uudelleen samaan synkeään metsään, ilman karttaa ja kompassia.
Mitä pitemmälle puheeni, joka oli lainaa kuten kaikki puheet, eteni, sitä harmistuneemman näköiseksi ei-Klamm muuttui. Hän selasi papereitaan, pyöritti päätään.
Ei kuulostanut hyvältä, hän sanoi, en tiedä onko paikkasi yhteiskunnassa vai täällä.
Menin pöydän ääreen, hän väisti katseeni.
Olin täällä tai saaressa, sanoin, minulla on paikka yhteiskunnassa, mutta miksi minun olisi täytettävä se paikka.
Hän meni taas ikkunaan.
Kysyt aina vain miksi, hän sanoi, se kysely sinun olisi lopetettava.
Miksi, minä kysyin.
Hän kääntyi, huokaisi.
Hyvä on, hän sanoi, mene minne haluat, tänne on tulijoita jonossa, sitä veisit joltakin vakavalta tapaukselta paikan.
Tapaukselta paikan, minä naurahdin, hyviä sanoja, saanko hyödyntää ne.
Kättelimme. Ovella hän kysyi, mitä todella aion tehdä.
Sanoin, että kun joudun riitaan yhteiskunnan minulle parittaman sinivihreäsilmäisen, kaunissäärisen terapeutin kanssa, ja se tapahtuu pian ellen saa häntä parannetuksi johonkin, matkaan pohjoiseen saareeni miettimään mitä mantereen elämä todella on, ja mietin niin kauan että ymmärrän jos se on ymmärrettävissä. Ei-Klamm huokaisi, se kai kuuluu hänen työhönsä.
Nyt lähden, menen. Kukaan ei estä, astelen viisasten talosta ulos hulluun maailmaan.