Elämä ja aurinko

Poika tulee kotipaikalleen juuri sinä aikana, jolloin laakson rinteelle on ehtinyt aivan nuori suvi. Suvea on ikäänkuin siroteltu kaikkialle, sitä on puissa, on maassa, on taivaan laessa. Poika näkee kaukaa tieltä, että porstuanoven puolisko on auki, ja se seikka määrää koko harmaan rakennuksen sävyn, eikä hän enää lähestyessään sitä katselekaan. Hänen vauhtinsa hidastuu, ikäänkuin matkan päämäärä olisi äkkiä siirtynyt paljon kauemmaksi. Vielä ihan lähellä hän seisahtuu, kääntyy sivuttain ja katselee maisemaa, niinkuin tahtoisi hillitä odottavaa oviaukkoa: "älkää nyt, älkää uhotko sentähden, että minä tässä tulen, eihän siinä mitään ole että minä tulen."
Nousee sitten kuistin kolme porrasta, silmää siitäkin vielä taakseen ennenkuin astuu porstuaan. Porstuasta on ovi auki pakariin ja siellä askaroi äiti. - Siinä se taas on, äiti. - Pojan pitää sanoa jotain ja hän sanoo: "päivää vaan." Äiti vastaa askareensa ohesta, kumpikaan ei mene luo. Poika kääntyy toisaalle, tupaan, vetää oven perässään kiinni ja tuntee heti ensimmäisessä hengenvedossaan uskollisen kotoisen ilman.