Hilma

Taivahan kaupunki kaunis
on teineen kultainen;
ja sinne on määräni rientää
Jeesuksen ilmoillen, -

hyräili pieni tyttönen kävellessään eteenpäin metsäistä maantietaivalta. Laulun oli äiti hänelle opettanut ja se sopi niin hyvin yhteen hänen matkansa kanssa. Hän oli matkalla kaupunkiin tätinsä luokse. Kaupunkiin.

Metsä alkoi tien toisella puolella harveta ja sieltä tuli esiin vähäinen järvi. Rantakaislat olivat vielä veden alla, vain jokunen siellä täällä kohotti suippoa lehteään
ilmoille ihailemaan kevätkesän leppoisaa valorunsautta.
Pieni vaeltaja istahti kivelle levähtämään. Nyytin, joka oli hänen käsivarrellaan, hän laski viereensä nurmikolle, ja hänen silmänsä alkoivat seurata ruskeiden kevätperhojen lentoa ja mehiläisiä, jotka ahkerina touhusivat kukkien ääressä. Perhoista ja mehiläisistä katse siirtyi lammen pintaan, missä puut kuvastuivat syvyyksiin ja missä kivien ympärillä oli sadun verho.

Lampi oli aivan tyyni, mutta ylhäällä honkien latvat hiljalleen huojuivat ja kirkkaansinisellä taivaalla liitivät verkalleen hopeahohteiset pilvet. Sinne pysähtyi hänen katseensa.