Teoksen nimi. Mikäli teos on julkaistu useammalla nimellä, näytetään ensimmäisen julkaisun nimi.
Vihan päivä
Tyyppi
romaanit
Tekijän nimeä klikkaamalla löydät teoslistauksen ohella lisätietoa kirjailijasta.
kuvaus
Monologin muotoon kirjoitettu traaginen tarina, joka perustuu pari vuotta ennen teoksen ilmestymistä tapahtuneeseen tositapahtumaan. Romaanin äänenä on Eliisa, herkkä masennusta sairastava perheenäiti. Hänen taakkanaan on rakkaus perhettään kohtaan ja halu suojella näitä siltä totuudelta, että he ovat vararikossa. Näin tapahtui myös tosielämässä. Eliisa päätyy hirveään ja lopulliseen tekoon, hän surmaa perheensä ja itsensä.
Pääskynen kirjoittaa kevyesti, kauniisti ja ilmavasti. Romaani oli Finlandia-palkintoehdokkaana 2006.
(Laura Norris/ Sanojen aika)
Se voisi olla onnea: talo lähellä jokea, kaksi pientä lasta, huolehtiva aviomies. Mutta mies on vasta vähän yli kolmenkymmenen ja hänellä on jo harmaita hiuksia. ”Asko on vanhentunut niin kuin jokainen minun kanssani vietetty vuosi vastaisi viittä”, Eliisa ajattelee.
Asko on ahkera ja yrittää pitää arkea pyörimässä, vaikka joutuu kiertämään putkitöissä ympäri Porvoota. Hän odottaa lomamatkaa ja pyytää Eliisaa tarkistamaan rahatilanteen perheen tilikirjasta. Eliisa tietää sen tarkistamattakin, mutta hän ei pysty kertomaan totuutta miehelleen.
Maksamatta ovat asuntolaina, kauppalasku, luottokorttilasku, Askon yrityksen velat ja jopa Lahjan koulukuvat. Ja sitten on ulosottoviraston kirje.
Lapset rakastavat Eliisaa ja Eliisa rakastaa lapsiaan niin kuin kuka tahansa äiti. Asko rakastaa Eliisaa, Eliisan mielestä siksi, ettei hän ymmärrä Eliisaa ja tämän sairautta. Eliisa kuvittelee ymmärtävänsä miestään, lapsiaan ja itseään, hän on lakannut miettimästä aikaa ja sitä millaista on haluta olla kuollut. Jostain näyttää tulevan valoa Eliisan elämään, se on iloa siitä että hänellä on ihanat lapset ja ihana mies. Ehkä se on myös huojennusta, ehkä kyllästymistä, ehkä vihaa tai kenties rakkautta.
Kerran Asko oli tullut kotiin haulikon kanssa, koska aseen omistaja ei ollut voinut säilyttää sitä omassa kodissaan. Haulikko pantiin piiloon mustaan jätesäkkiin eikä siitä puhuttu enää. Mutta Eliisa muistaa, että se on siellä. ”En keksi kuinka selviäisimme tästä”, hän miettii, ”tämän kevään jokaisena aamuna olen pelännyt etten näkisi tulevaa päivää, iltaisin olen pelännyt nähneeni sen oikein.”
Ja sitten se tulee, päivä jota Eliisa on odottanut. Päivä jolloin ”en vajoaisi maata myöten vaan nousisin jalkeille ja vihdoin lakkaisin kannattelemasta taivasta harteillani”.
(Tammi)
Pääskynen kirjoittaa kevyesti, kauniisti ja ilmavasti. Romaani oli Finlandia-palkintoehdokkaana 2006.
(Laura Norris/ Sanojen aika)
Se voisi olla onnea: talo lähellä jokea, kaksi pientä lasta, huolehtiva aviomies. Mutta mies on vasta vähän yli kolmenkymmenen ja hänellä on jo harmaita hiuksia. ”Asko on vanhentunut niin kuin jokainen minun kanssani vietetty vuosi vastaisi viittä”, Eliisa ajattelee.
Asko on ahkera ja yrittää pitää arkea pyörimässä, vaikka joutuu kiertämään putkitöissä ympäri Porvoota. Hän odottaa lomamatkaa ja pyytää Eliisaa tarkistamaan rahatilanteen perheen tilikirjasta. Eliisa tietää sen tarkistamattakin, mutta hän ei pysty kertomaan totuutta miehelleen.
Maksamatta ovat asuntolaina, kauppalasku, luottokorttilasku, Askon yrityksen velat ja jopa Lahjan koulukuvat. Ja sitten on ulosottoviraston kirje.
Lapset rakastavat Eliisaa ja Eliisa rakastaa lapsiaan niin kuin kuka tahansa äiti. Asko rakastaa Eliisaa, Eliisan mielestä siksi, ettei hän ymmärrä Eliisaa ja tämän sairautta. Eliisa kuvittelee ymmärtävänsä miestään, lapsiaan ja itseään, hän on lakannut miettimästä aikaa ja sitä millaista on haluta olla kuollut. Jostain näyttää tulevan valoa Eliisan elämään, se on iloa siitä että hänellä on ihanat lapset ja ihana mies. Ehkä se on myös huojennusta, ehkä kyllästymistä, ehkä vihaa tai kenties rakkautta.
Kerran Asko oli tullut kotiin haulikon kanssa, koska aseen omistaja ei ollut voinut säilyttää sitä omassa kodissaan. Haulikko pantiin piiloon mustaan jätesäkkiin eikä siitä puhuttu enää. Mutta Eliisa muistaa, että se on siellä. ”En keksi kuinka selviäisimme tästä”, hän miettii, ”tämän kevään jokaisena aamuna olen pelännyt etten näkisi tulevaa päivää, iltaisin olen pelännyt nähneeni sen oikein.”
Ja sitten se tulee, päivä jota Eliisa on odottanut. Päivä jolloin ”en vajoaisi maata myöten vaan nousisin jalkeille ja vihdoin lakkaisin kannattelemasta taivasta harteillani”.
(Tammi)
Kirjallisuudenlaji
Aiheet ja teemat
Henkilöt, toimijat
Tarkka aika
Alkukieli
Palkinto
Tekstinäyte
Se alkaa unesta, se alkaa siitä kun olen viisi ja seison keskellä pihaa ja tunnen harteillani taivaan painon, minun täytyy kulkea kumarassa jotta jaksan taivaan kantaa, jottei taivas putoa eivätkä tähdet kahahtele niskaani. Kuu jakaa yöt, aurinko päivät, pilvet lennähtävät maiseman ylitse, viikko viikolta toistuu, kuukausi kuukaudelta, minä olen viisivuotias ja peloissani, olen kuusi, seitsemän, kahdeksan ja pelkään yhä enemmän. Vanhenen, odotan että yö tulee jotta voin karistaa taivaan harteiltani sillä se taivas on helvetti ja helvettiä minä näen: sitä ettei mikään tunnu miltään ja kaikki on liikaa, oksennan ruuan, hengitykseni haisee ja virtsani löyhkää. Vaikenen, lakkaan olemasta, menetän ystävät, sukulaiset välttelevät minua, vähättelevät sairauttani, menetän, menetän enkä muista että minulla on kaksi lasta, en muista että minulla on mies, olen unohtanut kuinka rakastaa heitä, mitä äidinrakkaus on, mitä on rakkaus, en puhu elävää kieltä vaan sitä joka ennustaa kuolemaa.
Kun laahustan keittiöön mieleeni tulvii hirvittäviä ajatuksia. Niistä eroon päästäkseni katson ulos ikkunasta. Kylän raitilla Karolina taluttaa kehitysvammaista lastaan. Karolina ja hänen miehensä Gustav omistavat kaupan. Kaupan ohi kulkee rautatie. Kiskot leikkaavat kylän halki. Taivas kylän yllä on paljas. Karolinan näen aina kiertävän samaa lenkkiä: ensin Kuninkaantietä Pesäkalliontielle, Pesäkalliontieltä Kalliontielle ja sieltä pellonreunaa Jaakonsuontielle ja Linnantielle. Linnantie yhtyy jälleen Kuninkaantiehen joka on yksi Sipoon ja Porvoon välillä kulkevista pikku maanteistä. Karolinan lapsi on kaunis kuin nukke ja usein hän tanssii kaupan pihalla yksikseen, Ida, Karolinan ja Gustavin nukkelapsi ja kukkakeiju joka ei koskaan ehtisi kolmenkymmenen vuoden ikään. Karolinan ja Gustavin naapurissa asuu Sourander, kapean hiekkatien toisella puolella, meidän tonttimme vieressä. Paraikaa hän kävelee pihansa poikki heinähanko kädessään. Traktorin hän on jättänyt tien varteen. Souranderin lapset asuvat yhä kotona, kolme täysi-ikäistä pojanroikaletta. En muista heidän nimiään. Joskus he auttavat vanhempiaan maatöissä, korjaavat autojaan, hakkaavat aitan kulmaparrusta roikkuvaa nyrkkeilysäkkiä tai makaavat keskellä pihaa. Souranderin etunimi on Martin ja hänen vaimonsa Anna. Martin on ruotsinkielinen, Anna suomenkielinen ja he ovat kumpikin yli kuusikymmenvuotiaita. Koko perhe asuu saman katon alla, viisi aikuista samassa talossa, se on harvinaista sillä ne joilla on toivoa ovat lähteneet.
On kolmenlaisia unia. Yksi uni näyttää lapsuuden ja sellaisen näin viime yönä. Toisissa unissa olen himokas, minä näen miehen joka seisoo eteisessämme alasti, hän laahustaa eteisen poikki ja kiipeää sänkyyn. Hän makaa kuin odottaisi minua mutta painautuukin seinän viereen kuin kuoleva eläin, hänellä on musta tukka ja suuret uneliaat silmät, hänen ihonsa on hohtavan öljyn peitossa, hän on kalpea, solakka, nuori ja minun tekee häntä hirveästi mieli. Kolmas uni näyttää pelon. Pahimmissa muurahaiset kiipeävät kasvoilleni. Herättyäni olen pyyhkinyt muurahaiset pois, siirtänyt hiestä kastuneen peiton sivuun ja on kestänyt tovin ennen kuin olen muistanut nimeni. Lapsuus, himo, pelko, nämä kolme, niin moni asia on unta, niin vähän kuuluu valveeseen. Lahja ja Aarre leikkivät jo pihamaalla, minun lapseni, Asko siistii ojanpientareen nurmea, minun mieheni, kaadan kahviin maitoa vaikken usko saavani mitään alas. Valo on notkea ja lämmin, kärpäset vironneet, polkuauto seisoo portinpielessä.
Kun laahustan keittiöön mieleeni tulvii hirvittäviä ajatuksia. Niistä eroon päästäkseni katson ulos ikkunasta. Kylän raitilla Karolina taluttaa kehitysvammaista lastaan. Karolina ja hänen miehensä Gustav omistavat kaupan. Kaupan ohi kulkee rautatie. Kiskot leikkaavat kylän halki. Taivas kylän yllä on paljas. Karolinan näen aina kiertävän samaa lenkkiä: ensin Kuninkaantietä Pesäkalliontielle, Pesäkalliontieltä Kalliontielle ja sieltä pellonreunaa Jaakonsuontielle ja Linnantielle. Linnantie yhtyy jälleen Kuninkaantiehen joka on yksi Sipoon ja Porvoon välillä kulkevista pikku maanteistä. Karolinan lapsi on kaunis kuin nukke ja usein hän tanssii kaupan pihalla yksikseen, Ida, Karolinan ja Gustavin nukkelapsi ja kukkakeiju joka ei koskaan ehtisi kolmenkymmenen vuoden ikään. Karolinan ja Gustavin naapurissa asuu Sourander, kapean hiekkatien toisella puolella, meidän tonttimme vieressä. Paraikaa hän kävelee pihansa poikki heinähanko kädessään. Traktorin hän on jättänyt tien varteen. Souranderin lapset asuvat yhä kotona, kolme täysi-ikäistä pojanroikaletta. En muista heidän nimiään. Joskus he auttavat vanhempiaan maatöissä, korjaavat autojaan, hakkaavat aitan kulmaparrusta roikkuvaa nyrkkeilysäkkiä tai makaavat keskellä pihaa. Souranderin etunimi on Martin ja hänen vaimonsa Anna. Martin on ruotsinkielinen, Anna suomenkielinen ja he ovat kumpikin yli kuusikymmenvuotiaita. Koko perhe asuu saman katon alla, viisi aikuista samassa talossa, se on harvinaista sillä ne joilla on toivoa ovat lähteneet.
On kolmenlaisia unia. Yksi uni näyttää lapsuuden ja sellaisen näin viime yönä. Toisissa unissa olen himokas, minä näen miehen joka seisoo eteisessämme alasti, hän laahustaa eteisen poikki ja kiipeää sänkyyn. Hän makaa kuin odottaisi minua mutta painautuukin seinän viereen kuin kuoleva eläin, hänellä on musta tukka ja suuret uneliaat silmät, hänen ihonsa on hohtavan öljyn peitossa, hän on kalpea, solakka, nuori ja minun tekee häntä hirveästi mieli. Kolmas uni näyttää pelon. Pahimmissa muurahaiset kiipeävät kasvoilleni. Herättyäni olen pyyhkinyt muurahaiset pois, siirtänyt hiestä kastuneen peiton sivuun ja on kestänyt tovin ennen kuin olen muistanut nimeni. Lapsuus, himo, pelko, nämä kolme, niin moni asia on unta, niin vähän kuuluu valveeseen. Lahja ja Aarre leikkivät jo pihamaalla, minun lapseni, Asko siistii ojanpientareen nurmea, minun mieheni, kaadan kahviin maitoa vaikken usko saavani mitään alas. Valo on notkea ja lämmin, kärpäset vironneet, polkuauto seisoo portinpielessä.
Julkaisuissa alkukielinen julkaisu, 1. suomenkielinen julkaisu, eri käännökset ja mahdolliset muut käännökset.