Romutarha

Eräänä yönä minulle selvisi, että joku oli majaillut tarhassa jo jonkin aikaa. Olin silmät sirrillään yön toisella kierroksella. Samoiltuani tarhaa ristiin rastiin ja ihailtuani punaisia pahkoja ja siniharmaita kääpiä, joita oli talven jäljiltä ilmestynyt aidan puolilahoihin lautoihin, huomasin äkkiä menettäneeni suuntavaistoni. Vilkaisin vaistomaisesti ylöspäin, mutta tähdistä ei tietenkään ollut apua, koska taivasta verhosi paksu pilvikerros; enkä totta puhuen edes tuntenut tähtitaivasta niin hyvin, että olisin osannut suunnistaa tähtien asennon perusteella.
Astuin askeleen sivuun kiertääkseni autonromukasan. Samassa puolikas kuu pilkahti hetkeksi näkyviin, kunnes seuraava pilvi leikkautui sen eteen. Kuun valossa ennätin nähdä vartiotuvan: se häämötti siellä missä pitikin, muutaman sadan metrin päässä matalalla kummulla tarhan portin vieressä.
Siihen suuntaan siis, ajattelin helpottuneena.
Kääntyessäni huomasin edessäni polun, joka näytti johtavan oikeaan suuntaan. Polun alussa, siinä missä ura sukelsi kahden romuröykkiön väliin, lojui maassa lommolle painunut, ruosteen syömä öljytynnyri, josta oli valunut maahan mustaa töhnää. Aurinkoisena päivänä öljy varmaankin kimaltelisi kaikissa sateenkaaren väreissä.
Ajatus katkesi, kun tupsahdin äkkiä majan edustalle. Tai ei se maja ollut, pikemminkin asumus. Tai ehkei asumuskaan, vaan suoja, pelkkä suoja tuulta ja sadetta vastaan: kolkko, penkitön autonromu oli sisustettu kuhmuisella patjalla, harmaalla rispaantuneella viltillä sekä tyynyllä, joka oli nähnyt parhaat päivänsä. Ruosteinen ämpäri oli kumottu yöpöydäksi, ja yhteen nurkkaan oli ahdettu puoliksi kallelleen nahkainen autonpenkki, joka mitä ilmeisimmin oli peräisin jostakin toisesta, henkilöautoa isommasta ajoneuvosta. Yksi ovista oli heittynyt auki.
Ketään ei näkynyt, mutta tuntui siltä kuin joku olisi juuri, ehkä kuultuan askeleeni, pujahtanut pakoon tuosta suojasta.
Ensimmäinen ajatukseni oli, että luvaton asumus täytyy hajottaa, vetää patja ja petivaatteet ulos ja singota yöpöytä-ämpäri romujen joukkoon. Olin tarttunut aseeseeni, seisoin haara-asennossa. Katseeni osui sängyllä lojuvaan vaatemyttyyn. Hiivin lähemmäs. Mytty oli nopeasti pöyhitty: villapaita, jonka vasen hiha oli paitaa riisuttaessa kääntynyt paidan sisään; verryttelyhousut, lahkeesta kuraiset, ja musta T-paita, jonka etumustaan oli valkoisin kirjaimin painettu teksti THIS CENTRE HOLDS.
Pudotin vaatekappaleet takaisin patjalle.
Jossakin rasahti. Säpsähdin ja heilautin taskulamppua äänen suuntaan: ei mitään.
Etsin itselleni piilon, josta saatoin pitää silmällä asumusta. Kyykin piilopaikassani melkein kaksi tuntia, mutta ketään ei ilmaantunut. Vain hiiri kävi hetken istuksimassa patjalla, nousi takajaloilleen ja tutkaili ympäristöään viikset väpättäen. Merkiksi vierailustaan se jätti patjalle läjän papanoita.
Lopulta kyllästyin odottamaan. Painoin mahdollisimman tarkasti mieleeni, missä asumus sijaitsi: keskellä tarhaa. Puutuneita jalkojani oikoen palasin takaisin samaa reittiä, jota olin tullut. Ilmeisesti kuitenkin eksyin, sillä kului yli puoli tuntia, ennen kuin kiipesin huohottaen ylös vartiokopille johtavaa rinnettä. Koputin ovelle, juuri kun olin astumaisillani sisään, katseeni osui sattumalta pimeään rakoseen aidan ja kopin takaseinän välissä.
Muistin heti, mitä siellä oli.