Maa on syntinen laulu

Luin joulun aikana kotimaisen klassikon, Timo K. Mukan esikoisromaanin Maa on syntinen laulu. Tämä oli toinen lukukerta kirjalle, jonka ensimmäistä kertaa luin ollessani lukiossa. Kokemus oli silloin mullistava, jotakin aivan muuta kuin aiemmin lukemani. Naturalistinen, verta ja seksiä vuotava proosa kolahti lukiolaisminääni täysin, mutta miten vuodet ovat vaikuttaneet kokemukseen? Varmasti luin tällä kertaa aiempaa tarkemmin myös kertomusta rytmittävät runot, ja kiinnitin huomiota lausetason yksityiskohtiin, ihmiskuvauksen sosiaalisiin ulottuvuuksiin ja kirjan asemaan klassikkokaanonissa. Mukan ympäristökuvaukset vaikuttivat jälleen vahvasti, ja nämä poeettiset luontonäkymät kuuluvat minusta kotimaisen proosan parhaimmistoon. Nykyisellä lukukokemuksella tällaistakin mielipidettä uskaltaa iskeä tiskiin. Yhteisön dynamiikkaakin Mukka käsittelee kiinnostavasti ja moniulotteisesti: esim. miten suhtaudutaan kylän porttona kohdellun Ainon orvoksi jääneisiin lapsiin, ja miten hurmoshenkiset saarnaajat saavat väen villittyä.

Se, mikä ei ollut kestänyt aikaa, oli naisruumiin kuvaus. Rintoja, rintoja, kymmeniä rintojen mainintoja usein erittäin epäolennaisissa kohdissa, kuten peiton alla nojaamassa kevyesti peitteeseen Martan rukoillessa. Ok. Päähenkilö Martta on niin mieskatseen lävistämä ettei mitään rajaa, mutta onneksi Mukka on kirjoittanut hänelle myös monipuolisen sisäisen maailman, jota romaanin kaikkitietävä kertoja malttaa näyttää rintojen ohessa. Mukka oli romaanin julkaisuhetkellä 19-vuotias, ja hänen käsikirjoitustaan oli lukemani artikkelin mukaan editoitu, “seksuaalista läähätystä” oli poistettu, mutta vielä olisi epäolennaisia rintoihin tarkennuksia riittänyt siivottavaksi. 28-vuotiaana kuolleen Mukan kirjailijanuralla teosten valmiiksi saattaminen liiallisella kiireellä oli valitettava tosiasia miltei jokaisen kirjan kohdalla.

Mukka ei saanut Syntisellä laululla kriitikoilta juuri ymmärrystä osakseen: milloin hänen pohjoisen kuvaustaan luettiin autenttisena totuutena Lapin elämästä mystifioiden, milloin häntä moitittiin uskonnon ja seksuaalisuuden yhdistelmästä. Mukka oli saanut kirjallisia vaikutteita erityisesti Aleksis Kiveltä, Joel Lehtoselta ja Lars Levi Laestadiuksen saarnoista, joiden veriuhreja pursuava kieli lienee löytänyt tiensä kirjan saarnakohtauksiin melko suoraan. Naisruumis on kirjassa hyvin kaksinaismoraalisen kontrollin kohteena, uskonnolla perustellaan yhtä ja oikeutetaan seuraavaksi päinvastaista, mitä Mukka pisteliäästi saarnamiehen hahmossa kuvaa, ja tuntuu tämäkin menneen aikanaan monilta ohi. 55 vuoden takaista Suomea on toki helppo jälkiviisastella täältä käsin.

Balladia, naturalistista kansankuvausta, pohjoisen luonnon näkymiä, rohkeita rajanylityksiä tavalla jota ei ollut uskallettu ennen. Maa on syntinen laulu on kestänyt aikaa omintakeisella yhdistelmällään, joka minusta on varsin onnistunut, vaikka kokonaisuuden rakentumistakin aikanaan moitittiin – ehkä olen tottunut modernilla tavalla toteutettuun erilaisten elementtien yhdistelyyn enemmän kuin 60-luvun valistunutkaan suomalaislukija, mene ja tiedä. Kirjasta tekisi mieli kirjoittaa vielä ties mitä, ja olenkin ajatellut tekeväni tästä esseen näkökulmana yhteiskunnallinen ruumis romaanissa. Sen yhteydessä voisi kuvata myös ihmisten ja eläinten suhdetta kirjassa, esim. lehmien ja koirien elämien peilautumista ihmiskohtaloihin. Jatkoa seuraa siis!

“Ihmisten eläminen oli tarrautunut paikalleen ja elettiin kuin puolittaisessa unenhorteessa kulkien, kevään tuloa odottaen, vaimot, vanhukset ja lapset kotona, miehet savotoissa. Kaamoksen hyvinä jutusteluaikoina, kun ihmiset hyvin useasti majailivat naapureidensa luona tarinoiden, vaihtuivat Liinunkorven Ainon lasten nimet ihmisten mielissä uusiksi nimiksi, Kurkelaiseksi, Alataloksi, Mäkeläksi. Ainoa itseään ei paljon muisteltu.” (s. 101)