Pan

Näinä päivinä olen minä paljon ajatellut Ruijan kesän ikuista päivää. Tässä istun ja ajattelen sitä ja majaa, jossa asuin, ja majan takaista metsää, ja sitten rupean kirjoittelemaan jotain aikani kuluksi ja huvikseni. Aika on niin pitkä, minä en tahdo sitä saada menemään niin pian kuin tahtoisin, vaikka en surekaan mitään ja vaikka vietän mitä iloisinta elämää. Olen tyytyväinen kaikkeen, ja kolmikymmenvuotinen ikäni ei ole ikä eikä mikään; eräänä päivänä sain minä tässä pari linnun höyhentä kaukaa, eräältä ihmiseltä, joka ei ollut niitä velvollinen antamaan minulle, mutta kaksi vihreää höyhentä kruunatussa postipaperiarkissa, suulakalla suljetussa. Minua huvittikin nähdä noita kahta niin helvetillisen vihreätä linnun höyhentä. Eikä minulla muuten ole mitään muuta vaivaa kuin silloin tällöin luuvalo vasemmassa jalassani vanhan pyssyn haavan vuoksi, mikä jo kauan sitten parani.

Minä muistan, että kaksi vuotta sitten kului aika hyvin pian, suunnattomasti pikemmin kuin nyt, kokonainen kesä meni ennenkuin sitä huomasinkaan. Kaksi vuotta sitten, v. 1855, minä tuumin kirjoittaa siitä huvikseni, satuin vaiheisiin, tai ehkä näin unta. Nyt olen unohtanut niin monta seikkaa siitä ajasta, sillä tuskin olen sitä senjälkeen ajatellutkaan; mutta minä muistan, että yöt olivat hyvin valoisat. Moni asia tuntui myös niin nurin kuriselta, vuodessa oli kaksitoista kuukautta, mutta yö tuli päiväksi, eikä taivaalla ollut niin tähteä. Ja ihmiset, joita tapasin, olivat niin merkillisiä ja toisen luonteisia kuin ne, joita ennestään tunsin; yksi ainoa yö voi ponnahuttaa heidät täyteen ihanuuteensa, kypsiksi ja täyskasvuisiksi. Se ei ollut mitään velhomaista, mutta en ollut sellaista ennen nähnyt. En ollut.

Suuressa, valkeaksi maalatussa talossa meren rannalla kohtasin minä ihmisen, joka vähän aikaa askaroitti ajatuksiani. Minä en muista häntä tarkoin enää, nyt, ehkäpä olen hänet jo unohtanut; mutta minä ajattelen sitävastoin kaikkea muuta sen aikuista, vesilintujen kirkunaa, eränkäyntiäni, öitäni, kesän monia lämpöisiä hetkiä; muuten, minähän tutustuin häneen vain onnen oikusta ja ilman sitä ei hän olisi ajatuksissani asunut hetkeäkään.

Majaltani näkyi sellainen sarja saaria ja luotoja ja kareja, pilkahdus merta, pari sinertävää tunturin huippua, ja majan takana oli metsä, määrätön metsä. Riemulla, kiitoksella minut täytti juurien ja lehväin tuoksu ja mäntyjen lihaisa sauhu, joka muistuttaa luunytimen hajua; vasta metsässä mieleni ihan rauhoittui, sen täytti levollisuus ja uhkea voima. Päivän toisensa jälkeen kulutin minä vain harjanteilla harhaten, Aesopus vieressäni, enkä toivonut mitään muuta kuin yhä vain saada kulkea siellä päivä päivältä, vaikka lumi ja sulava sohju vielä melkein kattoi maan. Ainoana toverinani oli Aesopus; nyt on minulla Cora, mutta silloin oli minulla Aesopus, koirani, jonka minä sittemmin ammuin.

Usein iltaisin, kun minä palasin kotiin majaani eräretkeltä, saattoi mieluisa kodikkuuden tunne tulvehtia minussa läpi luiden ja ytimien, jopa liikuttaa sisimpäni rakkaasti värähtelemään, ja astellessani minä tarinoin Aesopuksen kanssa oivasta olostamme. Kas niin, nyt me sytytämme tulen ja paistamme itsellemme linnun tässä tulisijassa, sanoin minä, mitäs siitä arvelet? Ja kun nuo askareet oli tehty ja me aterioineet, pujahti Aesopus paikalleen tulisijan taa, mutta minä sytytin piippuni ja heittäydyin telttavuoteelle hetkeksi ja kuuntelin metsän kuollutta suhinaa. Kulki hieno viima ilmassa, tuuli oli alaalle majalle päin ja minä saatoin selvään kuulla teirilinnun kuherruksen kaukaa harjulta. Hiiskausta ei muuten kuulunut.

Ja monasti minä nukahdin siihen makuusijalleni, täysissä tamineissa, juuri päivän puvussani, enkä herännyt ennenkuin vesilinnut alkoivat huutaa. Kun minä silloin katsoin ulos akkunasta, näkyivät hämärästi kauppapaikan suuret, valkeat rakennukset, Sirilundin laiturit, ryytipuoti, josta minä ostin leipäni, ja minä viruin yhä hetken sijallani kummastellen sitä, että minä olin täällä jossakin majassa, Ruijassa, metsän palteella.

Sitten oikoi Aesopus pitkää hoikkaa ruumistaan tulisijan luona, sen kaulanauha kilahteli, se haukotteli ja viuhutti häntäänsä ja minä hypähdin jalkeille tämän kolmi-, nelituntisen unen jälkeen täysin virkistyneenä ja uhkuen riemua kaikesta, kaikesta.

Niin kului monen moni yö.