Kuka yössä herää

SOLITUDE

Niin uskollisesti
tuo nainen kastelee kukkansa,
ruukkuihin kuivuneetkin.

Kuin vanhasta muistista
hän kattaa pöydän kahdelle
ja kertoo kuulumiset
tyhjälle tuolille vastapäätä.

Illan tullen saattaa kuulla,
kun nainen laulaa ikkunassa
tai huhuilee karannutta kissaansa.

Näkyvillä tuskin mitään –
jokin kivi, talvisen meren aallot.
Pöly on vähitellen siirtynyt
esineitten sisään.

Mutta vaatekomero kätkee
hattuja, huiveja sikin sokin
ja rivin sieviä mekkoja, itse ommeltuja.
Juhlien kaikuja: samassa nipussa
hiutuneet kutsukortit, anteeksipyynnöt.

Mitä käsistä: ne kuivuivat
odottaessa erästä, joka lupasi palata.
Mitä naisen hukkaan menneestä
emoudesta, lapsesta joka ei saanut syntyä.

Mitä silmistäkään: huoneeseen
osuessaan valo käpertyy itseensä.

Eilisen kylmä tuoksu.

Toisinaan hän ihmettelee, kuka
on tuo hauras kudelma,
joka pitää kiinni hänen varjostaan
ja toivottomasti tahraa
hänen puunatun lattiansa.

Tikittävä hämärä.
Valon häly mustuneella tapetilla.
Ja tyynyllä vieressään
hän tuntee tutun painauman.

Niin mielellään hän painaisi
jonkun rintaansa vasten
ihanassa menettämisen pelossa.
Ja sitten valvoisi koko yön,
käsi toisen selkää lähestyen.

Nyt nainen havahtuu:
joku kutsuu häntä nimeltä.
Vai onko se tuuli, eksynyt lintu?

Hän nousee ja odottaa,
että joku, edes erehdyksessä
tai kiusallaan,
koputtaisi oveen,
joka vähitellen kasvaa umpeen
niin kuin hänen ruumiinsa aukot.