Onnellinen Jim

”Kyllä he sitten tekivät typerän erehdyksen”, sanoi historian professori, ja Dixonin katsellessa sai mieleen muistunut asia hänen hymynsä vähitellen vajoamaan hänen piirteittensä pinnan alle. ”Väliajan jälkeen me soitimme Dowlandin pienen sävellyksen englantilaishuilulle ja pianolle, tehän tiedätte”, professori jatkoi. ”Minä soitin tietenkin englantilaishuilua ja nuori Johns…” Hän vaikeni hetkeksi ja hänen vartalonsa jäykistyi hänen kävellessään; näytti aivan siltä kuin joku jäljittelijä, joka aivan toinen mies, joka ei osannut matkia hänen ääntään, olisi asettunut hänen paikalleen. Sitten hän taas jatkoi: ”…nuori Johns soitti pianoa. Siinä sitten on monipuolinen poika; oikeastaan hänen soittimensa on oboe. Joka tapauksessa sen reportterintapaisen oli täytynyt saada vääriä tietoja tai sitten hän ei kuunnellut tai tapahtui jotain muuta. Niin Postissa joka tapauksessa luki komeasti: Downland, niin, hänen nimensä oli kirjoitettu aivan oikein; herrat Welch ja Johns, niinpä niin; mutta mitä luulette heidän sitten sanoneen?"