Kysymysmerkkejä: Kuinka Muikkulan Matin kirkolla kävi

— Se on semmoinen rikkiviisas, se Pohjalammin Matti! Ja todella olikin Matti merkillinen mies, sen huomasimme me lapsetkin, vaikk'emme oikeen älynneet mitä isäni oikeastaan rikkiviisaalla tarkoitti. Koska Matin sen aikuisesta kuvasta vielä on muistissani joitakuita piirteitä, niin panen ne paperille, päättäköön lukija, oliko Matin viisaus rikkinäistä vai eheää. Melkein naapurina me olimme, ei ollut kuin vähän matkaa mielestämme tuota metsäistä, kivistä polkua, joka takaha'an kautta vei Pohjalammin ahoille. "Virstaksi" me sitä matkaa puhuttelimme; vaan jos se virsta onkaan, niin se on suden juoksema, arveli moni, joka sitä oudoksesta sattui kulkemaan. Siellä Näätäkorven hallaisella kulmakunnalla asui Matti torpassaan, josta teki päivän viikossa taksvärkkiä jalkasin ja talon ruualla.

Ei siinä torpassa paljon huoneita ollut; oli siinä pirtti, jossa oli sauhunsa viemätön muuri-paha ja yksi pieni akkuna — siinäkin kaksi ruutua tuohesta, ja toista kaksi viheriäisestä klasista. Vähän matkaa pirtistä oli sauna, joka myös teki riihen virkaa; tuonnempana vanha, puoleksi lahonnut olkilato. Mutta keskellä lastuista pihaa kasvoi komea pihlaja, ja saunan seinustalla kiemurteli humalista siintyneiden riukujen ympäri.

Siellä eleli Matti muijansa kanssa. Ja kun heillä ei ollutkaan lapsia kuin yksi tyttö, joka jo oli toisella kymmenellä, niin oli Matilla tilaisuus usein sairastaa "Laiska-Jaakon tautia".

Ensikerran eläissäni kävin Pohjalammilla noin rukiinleikkuun aikaan. Olin isältäni saanut varsin mahtipontisen toimen, piti viemäni "taksvärkkisanaa" Pohjalammin Matille. Matti ja isäni, näet, olivat saman talon alustalaisia, ja taksvärkkisana kulki tavallisesti torppari torpparilta hamaan takamaan äärimmäiseen perukkaan. — Ensimmäiseksi tervehti minua kanaparvi, joka samoili pirtin edustalla ja pyristeli höyhen-pukuansa tuulessa.

Astuttuani pirttiin olin kuin hölmö; ällistyneenä jätin hyvän päivän sanomatta, sillä niin toisenlaista oli siellä kuin meillä. Matin Kreeta otti juuri puuropannua pesän suusta, tyttö teki kanoja varten puretusta kuppiin, ja nurkassa ammui kirjava vasikka. Elokuun aurinko oli kirkkaudellaan tehnyt sen, että silmäni, kuten sanotaan, olivat jääneet pihalle. En siis varjokkaassa pirtissä oikein nähnyt, miten olla kuinka elää, seisahduin vaan oven suuhun, ja, hölmömäisesti kyllä, "Jumalaakaan mainitsematta".

— No, Kustaa, mihinkäs vanha mies jäi, kuului Matin tunnettu ääni peräsängystä. Hän näkyi nytkin tekevän tavallista työtänsä, s.o. lepäävän. Levollisena soi hänen äänensä, vakavasti katseli hän noettuneisin orsiin. Hän oli tietysti tässä sekamelskassa kuni kotonansa ainakin.

Kun en minä osannut vastata mainittuun kysymykseen mitään, niin toisti hän sen vielä:

— Mihin vanha mies jäi?

Minä luulin hänen isääni tarkoittavan ja vastasin aatos-alta: Oli jo vähän myllynki puute, niin isä sanoi, että tarvitsis sitä mennä vaikka Korkiakoskiin koittamaan.

— Istu; mitäs teillä nyt jauhetaan, sanoi hän taas. Minä taisin punastua, sillä kasvojani tuntui kuumentavan. Nälkiäisiähän isä myllyyn vei, sillä viime kynttilästä oli meillä ostoksessa oltu, ja kun vähän rupesi ruisvainiomme kellertämään, niin salavihkaa siitä ensi hätään vähän leikattiin. Imeliltä ne jauhot tosin maistuivat, mutta mitäs teki!

Mutta Matti se kyllä arvasi asian, hän vaan tahtoi kai minua vähän kiusottaa, sillä hän sanoi: taitaa olla vanhoja "laarin laasoksia"?

— Hm, vastasin minä epäileväisesti, sillä paha oli mielestäni valhetella paha tottakin puhua.

— Niin, samahan se on, jutteli Matti, millä vaan Hungerveltti näin uutisen rajassa, Uodin koukuissa käpälämäkeen ajetaan.

Enhän minä tuosta paljoa ymmärtänyt, istuin vain ovensuussa olevan kaljatynnyrin kupeella ja vaikenin. Totta huomasi Kreetakin minun tyhmyyteni, sillä hän sanoi, vieden puurokuppia pöydälle:

— Se meidän Matti mar osaa!

Sitten sanoi hän Matille yksitoikkoisella äänellään:

— Syö nyt vaan päivällistä ja menee siitä edes lyömään vähän saunapuita, että edes kylpöä saadaan; tekee nyt jotakin edes!

— Huokaus on oleva töiden väleillä, lausui Matti, katsellen yhä orsiin ja asettaen sanansa niin kirjakielen mukaisesti kuin ne tässä ovat kirjoitettunakin; hän muisti kai sanat niin jostakin lukeneensa.

Silloin ilmoitin minä taksvärkkisanaa tuovani huomiseksi.

Matti katsahti nurkkaan; siellä oli pari sylystä taskukellon suuruisia nauriita. Niistä siirsi hän katseensa Kreetaan ja sanoi: Kas kun et sinä olekaan vielä listinyt noita nauriinsommia?

— Kyllä mä he nyt listin, nuhahti Kreeta.

Matti ei sanaakaan enää vastannut. Hän meni ulos ja tultuaan oli hänellä kourassa norea koivunvitsa.

Älä hämmästy lukija, ei kertomus sulle vanhaa koti-kuria kuvaamaan rupea! Hän karsi ja kuori vitsansa, ja minäkin totta kyllä pelkäsin pahinta. Vitsan tyveen sitoi hän langalla tukevasti kiini rohtimia tallaksi, otti sitten Kreetan rukinsarvesta sian-sääriluurasvaa, jolla voiteli tallan; latvaan pani hän silmuksen, josta hän asetti tuon uudenaikaisen aseensa oviseinässä olevaan naulaan riippumaan.

Nyt syntyi aviopuolisoiden välille seuraava keskustelu:

— Mitäs sillä teet?

— Se on palavitsa.

— Mitäs sillä teet?

— Kun sinä jätit nauriit listimättä.

— Hää?

— Niin vasikka saa tietysti nauriin kulkkuunsa.

— Hm.

— Ja kun minä olen huomenna poissa, niin ei ole kuka palavitsan tekee sinulle.

— Soo, sanoi Kreeta; älyten asiaa kaiketi.

Minä ihmettelin; olin lähteä pois ja sanoin "Jumalan haltuun".

— Jumalan nimeen; niin, ota vanha mies mukaasi, sen kanssa on hyvä kulkee, sanoi Matti. En ymmärtänyt mitä myrkyn vanhaa miestä hän tarkoitti. Kotona sain sitten tietää, mitä hän tarkoitti ja Matin opetus painui syvästi mieleeni. Hyvästihän ne meidän väet ensin nauroivat, kuu heille puhuin jutun palavitsasta. Äitini virkkoi: se Matti on se rikkiviisas.

— Voi sitä Kreeta parkaakin sentään, lisäsi isäni.

Mutta se juttu ei siihen loppunutkaan.