Teoksen nimi. Mikäli teos on julkaistu useammalla nimellä, näytetään ensimmäisen julkaisun nimi.

Vastavalo

Tyyppi

romaanit
Tekijän nimeä klikkaamalla löydät teoslistauksen ohella lisätietoa kirjailijasta.
Kansikuva
Kansikuva
Eri kansikuvat esitetään isoina, kun osoitat tai klikkaat pikkukuvaa.

kuvaus

Vastavalo on mielen ja menneisyyden mosaiikki, joka jatkaa Pienin yhteinen jaettava-teoksessa alkanutta omaelämäkerrallista tarinaa.
(takakansiteksti)

Fragmentaarisesti etenevä kerronta jatkaa Pienin yhteinen jaettava - teoksesta alkanutta omaelämäkerrallista kertomusta. Valmiista totuuksista irti rimpuileva nuori kirjailijanalku haluaa kyseenalaistaa kotona ja koulussa ulkoa opittuja totuuksia: "Haluanko luovuttaa minuuteni hatarat huoneet jonkun toisen tallattavaksi?" Romaanin alussa kirjoittajan kolmenkymmenenkahden vuoden erottamat minuudet kohtaavat, näiden minuuksien välillä on kuilu, jota ei aina voi ylittää. "Hän katsoo ohitseni, koska ei näe minua", toteaa kirjoittaja nuoresta minästään. Tällaisen persoonallisuuden jakautumisen toimijaksi ja tarkkailijaksi Saisio on itse haastatteluissaan määritellyt termillä arkkihetki. Kyseessä on pelon aiheuttama vetäytyminen, mutta samalla myös taiteilijalle ominainen filosofinen etsintä.Taiteen tekemisen problematiikka on teoksessa vahvasti esillä. Äidinkielenopettajaansa kuvatessaan oppikoululainen Pirkko Saisio miettii: "Minäkin haluan oppia, miten alistamalla ja silpomalla, erottamalla väkivaltaisesti lauseita toisistaan ja yhtä väkivaltaisesti yhdistämällä niitä uusin, voi paperille viillellä siivuja todellisuudesta."
(Sanojen aika)

Henkilöt, toimijat

Päähenkilöt

Tapahtumapaikat

Konkreettiset tapahtumapaikat

Tarkka aika

Alkukieli

Tekstinäyte

Zeppeliini


Olen nähnyt kaksi kertaa zeppeliinin.

Ensimmäisellä kerralla oli elokuu.
Heinäkuun lopulla olin päässyt synnytyssairaalasta toisessa kädessäni pieni nyytti, josta oli kasvava tyttäreni, ja toisessa kädessäni tulenpunainen gladiolus, jonka olin saanut sairaalaan lahjaksi ja joka sojotti kädessäni kuin miekka.
Gladiolus ei suostunut lakastumaan. Vielä elokuussakin, kun minut oli hylätty ja kolmiviikkoinen tyttäreni tuntui minusta vieraalta ja merkilliseltä henkilöltä, istuin sohvalla vieras lapsi sylissäni ja tuijotin pöyhkeää, lakastumatonta miekkaani. Ja ikkunaan, miekan kärjen päähän ilmestyi zeppeliini. Sen kyljessä luki Good Year, ja se lipui näkökenttäni oikeasta laidasta vasempaan painajaismaisen hitaasti. Se toivotti minulle hyvää vuotta, enkä minä uskonut sitä todeksi.


Nyt on kesän ensimmäinen hellepäivä.
Syvän, mustan lammen pinnalla on jääriitettä. Sitä olen rikkomassa, kun orvokinsiniselle taivaalle ilmestyy äänetön zeppeliini.
Zeppeliini roikkuu alhaalla, niin alhaalla, että voisin koskettaa sitä kädelläni.
Mutta zeppeliini syöksyy pääni yli lampeen, ja minä avaan suuni huutaakseni apua, mutta kurkkuni pysyy äänettömänä.
Zeppeliini makaa lammessa, ja sen harmaa metallikatto pistää vedestä kuin mateen selkä.
Kahlaan zeppeliinille.
Nousen sen katolle ja löydän kattoluukun.
Avaan sen.


Ja silloin tulevat toiset.


Ihmiset kulkevat ylitseni nauraen ja hälisten.
Ihmisillä on eväskoreja mukanaan.
Siellä voi olla kuolleita, yritän sanoa, mutta minä olen ainoa, jolla ei ole ääntä ollenkaan.
Laskeudun eväsretkeläisten kanssa zeppeliiniin.


Sisältä zeppeliini aukeaa valtavaksi palatsiksi.
Aula on vielä valaistu, mutta raskaiden lohenpunaisten verhojen eristämistä huoneista on uppoaminen katkaissut sähköt.
Eväsretkeläiset avaavat korinsa ja viinipullonsa, ja voileipä tai viinilasi kädessään he alkavat tyhjentää zeppeliiniä.
Ei kuolleilta saa varastaa, minä yritän sanoa, mutta nyt ei edes suuni aukea enää.


Ja termiittien kuumeinen kiihko tarttuu minuunkin.


Työnnyn tungoksen läpi huoneeseen, jonka hämäryydessä näkyy lamppujen silhuetteja.
Lampunjalkoja, varjostimia ja kristallikruunuja on satoja; niitä on tuhansia. Kukaan muu kuin minä ei ole kiinnostunut lampuista, minä voin ottaa ne kaikki.
Mutta kun tartun varjostimeen, se repeää, ja pronssiin valettu lampunjalka murenee pölyksi.
Kristallikruunu on kalansuomuista tehty.
Mutta onneksi on muita huoneita.
On sali, joka on täynnä antiikkisia koriste-esineitä: paksuposkisia puutarhatonttuja, ebenholzista veistetty pan-huilua soittava paimen, kaksikymmentä Rebekkaa kaivolla, merkilliset potalla istuvat fajanssikaksoset, joista toinen on musta ja toinen vaaleanpunainen.
Sytytän kynttilän, joka jostakin on ilmestynyt käteeni.
Tonttu ei olekaan kolmiulotteinen vaan litteä, ruostuneesta peilistä väännetty.
Rebekat ovat lihaa ja nahkaa mutta mätänemistilassa jo.


Mutta en anna periksi.


Hehkuvanvalkoisessa salissa on seinän kokoinen lipasto, joka on täynnä pieniä laatikoita.
Avaan ylimmän laatikon, ja samaan aikaan jalkojeni välistä työntyy käyräpäinen kävelykeppi, joka avaa alimman laatikon.
Molemmat laatikot ovat tyhjiä.
Kaikki laatikot ovat tyhjiä.


Nousen zeppeliinin katolle.
On tullut syksy. Puut ovat verenvärisessä tulessa, mutta ilma tuoksuu pakkaselta ja tähtikirkkaalta yöltä.


Kun herään, muistan, että isä on kuollut.
Päätän kirjoittaa tämän kirjan.
Julkaisuissa alkukielinen julkaisu, 1. suomenkielinen julkaisu, eri käännökset ja mahdolliset muut käännökset.

julkaisut

Ensimmäinen julkaisu

kyllä

Ilmestymisaika

Sivumäärä

252

Kustantaja

Kieli

Sarjamerkintä