Tuhopolttaja

Kylässä oli rauhaisia kesäiltoja, joilloin aurinko laski erikoisen hehkuvana. Silloin kuu verhoutui vaaleanpunervaan ja auringon vielä punaisena loimottaessa näkyi taivaalla, värittyen niin kuin pilvetkin. Viljamaista nousi lentoon lintuja. Kun ne lensivät, näit niiden olevan keltajalkaisia, jalat olivat keltaiset kuin vehnän kypsä korsi. Rannoilla leimahtivat märät airojen lavat, jotka välkkyivät vedestä tummina, äkkiä punaisiksi. Hevonen tömisti pitkään niityllä, kuin olisi mies kumisuttanut nyrkeillä rintaansa. Lehmät, riihet, vanhat sammaleiset omenapuut, hevoset, pienet lammet, ihmisten silmät ja hiukset, kädet ja leveät kavot hehkuivat kuin kuu ja aurinko punaisina. Koko kylä otti jokaista tarvekalua, sianruokakaukaloa, viikatetta tai kissankuppia myöten ruusupensaan kukkien värin, ja näytti siltä, kuin omenapuun kuivat oksat, lampi, hevosen rattaat ja viikate ja vanha palje, kaikki olisivat valmistaneet punaista väriä, ruusunpunaa... Kaikki sammui sittenkin, sillä eivän viikate eikä omenapuu mitään punaista väriä valmistanut enempää kuin musta pääskynenkään, jonka rinta hohti hetken punaisena, tai valkotukkainen tyttö, jonka suuret kasvot hehkuivat auringosta hänen kitkiessään vihannestarhaa. Lintu vain valmisti laulua, tyttö teki askareita, ja viikate oli niittämistä varten. Kaikki he olivat samanlaisia kuin rinta tulipunaisena lentävä pääskynen: auringon punan kadottua oli sen rinta jälleen valkoinen tai yön varjoista sinertävä.
Mutta melkeinpä olisi tällaisena auringon punahetkenä luullut kylän valmistavan punaisia säteitä...