Taivaanrantojen maalari

Etsin ohutta paperia ja alan piirtää paperin läpi ääriviivoja luonnokseen, johon otan mukaan Skandinavian, Venäjän ja Kiinan.

Tuskin huomaan Mandia, kunnes vaimo kysyy nojatuolista, haluaisinko minä iltakahvia. Vilkaisen Mandia ja näen samalla jalkalampun. Sen jos voisi vetää keittiönpöydän ääreen, valo olisi parempi kuin kattolampun haalea kajastus. Johto riittää vain puoleen väliin huonetta, mutta valaistus paranee silti, ja minä kiemurran pitkin Mustan meren rantoja silmä kovana. Tuosta kulkee niemen viiva, tuossa alkaa Kaukasus.
Piirrän, kunnes niska alkaa vihoitella ja Mandi tulee viereen sanomaan, että on aika panna maate.
Maalattuani karttaluonnokseni vesiväreillä avaan sivukirjastosta lainaamani kartan, johon on merkitty kaupungit tarkemmin kuin kansakoulun kartastoon. Jostakin syystä kaupunkien silmäily tuntuu vatsassa, outo odotuksen polte leviää sisälläni, kun katseeni siivilöi Neuvostoliiton kaupunkeja ristiin rastiin: Minsk, Moskova, Jekaterinburg, Novgorod, Arkangeli, Murmansk.
Rajan takana ollaan suuren edistyksen tiellä, Annin silmät loistivat, kun se kertoi naapurimaan tilanteesta. Vaikka työ olisi sielläkin välillä raskasta, on kaikilla sentään mahdollisuus osallistua, mahdollisuus rakentaa tulevaisuuden yhteiskuntaa. Ja Anni ja Otto malttamattomina kuin olisivat siitä paikasta halunneet lähteä.

Olot ovat ihan toista kuin Suomessa tai missä tahansa kapitalistien kurjistuttamassa orjalassa, mutta ihmekös tuo, kun suuri maa on koonnut voimansa ja puhaltaa taloutensa aivan uuteen nousuun.
Ja minä näen ne tehtaat ja voimalat ja rakennukset kuin öljyvärimaalauksessa, missä talousnousun tuuli puhaltaa kattojen yllä ja radiolähetykset sinkoilevat ilmojen halki. Radiolähetykset ja sähkö- sekä puhelinjohdot yhdistävät kaupunkeja toisiinsa, ja millaisia kaupunkeja!
Katunäkymät hivelevät silmää, minne tahansa kulkee; leveät kadut ja korkeat talorivistöt jatkuvat loputtomiin; on puoteja, kauppoja, puistoja, elokuvateattereita ja museoita. Kaupunkimaalarin ei tarvitse kuin päätä kääntää, ja aiheet tulevat luokse. Työhuone löytyy helposti, ullakkohuoneistoja riittää, ja niissä tilaa ja valoa ja lämpöä. Kaduntasolla liikkuu taiteesta kiinnostunutta väkeä, valtavasti ihmisiä, jotka kiertelevät näyttelyissä ja museoissa, ostavatkin tauluja.

Äkkiä äkkiä, kuivu jo väritys, kaupungit pitää saada paikoilleen! Mittailen kaupunkien etäisyyksiä ja hipaisen pieniä pisteitä piirustukseeni. Silmäni osuvat vielä painetun Venäjän kartan luoteiskulmaan, aivan Suomen helmoihin, ja minä henkäisen syvään, sukellan humahduksena yhteen suureen pisteeseen: Leningrad, Pietari.
Kaupunkien kaupunki.
Leningrad!
Tuntuu, että olen löytänyt perille.



Jaakko


Ensimmäistä kertaa suhtaudun palkkarahoihini varovasti, suorastaan kunnioittavasti. Setelit eivät ole vain jotakin, joka sullotaan taskun pohjalle ja kulutetaan sitä mukaa kun tarpeita tulee.
Minun on päästävä täältä pois, eroon Haagasta, työttömyydestä ja Huldasta, ja ainoa keino poispääsyyn on säästäminen.
Noin viisi sataa markkaa per henki olisi hyvä olla kasassa.
Niin sanoi Otto, kun ne olivat myyneet kaiken. Kun ne olivat lähdössä.
Summa on valtava, lähes pennittömälle päivästä toiseen kitkuttelijalle se on paljain jaloin ylitettävä lumihuippuinen Nepalin vuoristo, vuorijonon toisessa päässä odottava aamu-usvaan kietoutunut paratiisi, Taivas, jonne päästyään tietää kuolleensa matkalla.
Annin kortin jälkeen Leningrad alkaa tuntua suorastaan läheiseltä, kuin olisin miettimällä ja karttoja piirtämällä suunnitellut kaiken valmiiksi, ja nyt kun Anni ja Otto ovat perillä, meidän pitäisi vain panna toimeksi, pakata ja muuttaa.
Mutta haaveet pyristelevät karkuun, ne lepattavat yökkösen siivin avoimesta ikkunasta. Kun rouvan pesti on ohi, ei ole markan markkaa lusikkalaatikkoon laitettavaksi.

Ja jälleen nostan pahviaskin alas, katson samettikankaan kätkössä kiilteleviä lusikoitani, osittain jo mustuneita, otan yhden kokeeksi kämmenelleni. Vain tämän yhden, tämän vien panttilainakonttoriin, jotta saan huuhdottua levottomuuden pois. Ja lunastan lusikan takaisin ensi tilassa. Varmasti lunastan.
Törmään kirjailijaan matkalla panttilainaamoon. Säpsähdän mutta ilahdun sitten nähdessäni Lehtosen ilahtuvan. Hän kättelee minua ja alkaa kertoa päähenkilöstään kuin yhteisen tuttavamme edesottamuksista. Kuuntelen hymy suupielessä, vaikka kirjailijan mielennouteita on vaikea seurata. Vieressä räntälumi ryömii lehmuksen oksia pitkin, ja minua hytisyttää.
Myötäilen ja nyökkäilen, en ehkä ihan ymmärrä Lehtosen suunnitelmia, mutta ilo leimahtaa sisälläni kuin joskus maalatessa. Kirjailija näyttää niin innostuneelta - onnelliselta. Tuollaista se on.
Hän kastuu, räntä sulaa silmälaseille ja puvulle, ja minä ajattelen, että hänen suurin halunsa elämässä on kirjoittaminen. Siinä on hänen olemisensa peruste. Ja samalla tavalla minä olen olemassa malaamista varten. Sittenkin.