Päätön enkeli

Nyt kun syyskuun sininen auer leijailee tienoiden yllä, lähden iltapäivisin mielelläni omalle haudalleni ja viivyn siellä siksi, kunnes hautapatsaani varjo käy pitkäksi ja kapeaksi laskevan auringon siihen vinoittain sattuvien säteiden valossa, jotka samalla hyväilevät hameeni liepeitä. Tuohon aikaan päivästä käyvät kaikki linnut yhtäkkiä hyvin äänekkäiksi, lintumaailmassa vallitsee suuri kiihtymys ja hämminki, aivan kuin lapsiparvessa, joka pyytelee äideiltään saada leikkiä vielä yhden ainoan leikin, ennen kuin heidät viedään kotiin nukkumaan. Kun sitten päivälaskun ensimmäinen miellyttävä ja vieno väristys hipaisee minua ja muistuttaa, että on aika antaa Alvert-paralle hänen lääkkeensä ja kamomillateensä, hänen jalkakylpynsä ja kylmät kääreensä, silloin kiedon saalini entistä tiukemmin ympärilleni, sullon virkkuutyöni ompelulaukkuun ja silmälasit koteloonsa ja nosta Loro-papukaijani orrelta olkapäälleni. Sitten tartun Cocoon, eebenpuiseen keppiini, jonka nuppina on tuohon puuhun leikattu neekerinpää, ja vaellan keppiini nojaten tyytyväisenä halki puiston takaisin taloon. Hautaani varjostavan piilipuun alle sijoitetusta kivipenkistä on laajan Helgenhausenin maatilan alueella tullut minulle oma pienoiskotini, missä saan olla yksin, mutta en koskaan hylättynä, sillä ovathan muistoni siellä aina seuranani. Kaikista Weimarissamme ja sen lähistöllä sijaitsevista kuuluisista, maalauksellisista ja romanttisista paikoista rakastan eniten tuota rauhaisaa, viheriöivää tyyssijaani. Niin, Albert-paran taiteellinen maku horjahtelee ehkä hyvinkin usein, mutta kauniin paikan hän valitsi haudatessaan minut.