Oikukas kuolema

Uudenvuodenpäivänä nimettömän kuningaskunnan asukkaat lakkaavat kuolemasta, vaikka olisivat kuinka heikossa kunnossa, ja asiaa taivastellaan niin valtionjohdon, kirkon kuin kyökkifilosofien keskuudessa. Myös ”maphia” keksii keinon sekaantua soppaan, kun ihmiset eivät tohdi enää katsoa kuolemansairaiden tuskaa ja alkavat kuljettaa heitä maan rajan yli. Hyvin saramagolaista katastrofikuvausta siis. Mutta miksi tämä ei kolahtanut minulle niin kuin Kertomus sokeudesta & Kertomus näkevistä? Ei siis lähellekään. Tekijälle tunnusomainen rytmikäs pitkävirkkeinen kerronta ja sen sisään upotetut dialogit soljuvat ja rönsyävät kuten aiemmin, mutta se mitä sanotaan, ei tällä kertaa oikein iskenyt. Romaani paranee hieman loppupuoliskollaan, kun tuoni rakastuu sellistiin joka ei kuollutkaan ajallaan, ja ottaa ihmishahmon. Silti tämä jää dramatiikaltaan ja ”sitaattimateriaaliltaan” vaisuksi. Yhteiskunnallinen huumorikin jää puolitiehen esim. Kertomus näkevistä -teokseen verrattuna. Tuntuu, että nobelisti on Oikukkassa kuolemassa fiilistellyt tuotantonsa perusteemoja, mutta ei hän niihin mitään erityistä uutta tässä saa. Terve muistutus, että joskus suosikkienkin kanssa käy näin.

”– – joka askeleella hän joutui ankarasti taistelemaan luontoonsa kuuluvaa kaikkialle laajenemisen pyrkimystä vastaan, sillä jos se olisi saanut vaikuttaa vapaasti, se olisi heti räjäyttänyt ja hajottanut pitkin kaikkea tilaa hänen epävakaan ja hauraan eheytensä, jonka hän niin vaivoin oli saanut kootuksi yhteen.” (s. 173)